Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Aijai. Aijaijai. Johanna Sinisalo ei petä. Luin taannoin Ennen päivänlaskua ei voi yhdessä illassa, ja olin välittömästi koukussa. Auringon ydin jatkaa samalla ilmaisutyylillä, joka on perinteisestä poikkeava, mutta toimiva. Dystopiakuvaus on kylmäävä, mielenkiintoinen, hyrisyttävä ja tietyllä tavalla turvallisen pelottava (eihän meillä tällaista) - kunnes tajuaa, että maailmassa on ihan oikeasti olemassa valtioita, jotka kontrolloivat asukkaitaan Sinisalon Suomen tavoin. Kasvottoman Terveysviraston kielletään-kaikki -agendassa näkyy piikki THL:n viralliseen linjaan, jossa pyritään holhoamaan ymmärtämättömiä kansalaisia sen sijaan, että annettaisi ihmisten päättää asioistaan itse. Sukupuoliroolien ylikorostaminen ja naisen siirtäminen heikommaksi, tyhmemmäksi ja arvottomaksi astiaksi "luonnollisuuteen" vetoamalla toi jostain syystä mieleen erään tietyn puolueen. Mutta se oli varmaankin vain minun tulkintani...
Miinusta siitä, että loppu on hieman lässähdys. Tarina olisi ehkä kaivannut (ansainnut?) pitkäjänteisemmän loppukehittelyn, kun nyt kaari loppui kuin seinään. Tai sitten seinä on mielessäni - olisin nimittäin lukenut tätä mieluusti moninkertaisen sivumäärän.

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns
Well. Tätä kirjaa on hehkutettu ja hypetetty, ja olihan se toki ihan sujuvaa viihdyttävää luettavaa, jos aihetta voi viihdyttäväksi sanoa. Tarina Afganistanista, naisen asemasta, ystävyydestä ja siitä järjettömyydestä, mitä ahdasmielinen ympäristö tuottaa. Mutta ei tämä minulle mikään tajunnanräjyttävä kirja ollut. Jean Sasson käsitteli ihan samoja asioita Prinsessa-trilogiassaan jo aikoja sitten, joten sinänsä mitään uutta Hosseinin teos ei minulle tuonut. Ehkä eniten kuitenkin surullisuutta siitä, minkälainen eläin ihminen on. Mikään muu elollisen olento ei pysty tuottamaan samanlaista tuskaa, epätoivoa, sortoa ja hävitystä kuin ihminen.

Stephen Fry: Koppava kloppi
En voi sanoa tuntevani herra Fryn tuotantoa kovin hyvin. Olen toki katsonut Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa joskus lapsena, ja seurannut jokusen elokuvan jossa hän on, mutta tuotanto ei muuten ole kovin tuttua. Paitsi viimeisen vuoden ajalta, kun olen koukuttunut BBC Entertainmentin Qi-visailuun.
Olen joskus nähnyt jonkin kiitellyn Fryn haastattelun, jossa hän varsin avoimesti kertoi elämästään ja kokemuksistaan poikakoulussa. Siinä mielessä tämän kirjan anti ei tullut minulle yllätyksenä, vaikkakin jaksoin ja jaksan edelleen hämmästellä brittiläistä sisäoppilaitoskoulusysteemiä. Ajoittain kirjasta tuli hieman väkisin väännetty olo, eivätkä kaikki vitsit ihan jaksaneet edes hymähdyttää, mutta voi toki olla, että Fry on (edelleen) oman roolinsa vanki. Mutta muuten kirja oli varsin nautittavaa sanojen ilotulitusta, sopiva sekoitus itseironiaa, namedroppingia, sivistyssanoja ja sarkasmia. Pitää etsiä lisää Fryn tuotantoa luettavaksi.



Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi
Olen seurannut jo useamman vuoden kirjoittajien Project mama- ja Salamatkustaja -blogeja. Kirjoittajien tyyli on tuttu, ja olen viettänyt blogeissa hetken jos toisenkin nyökytellen voimallisesti päätäni sarkastisen huulenheiton tahtiin. Tiesin, mitä kirjalta odottaa. Mutta silti se oli pienoinen pettymys. Ikävä kyllä.
Voi toki olla, että nyt kun oma jälkikasvu on jo eskari-iässä, en enää ole ihan kohderyhmää, eikä toisaalta työminällä ole kirjan annille välttämättä kovin suurta käyttöä. Harmillisesti kirjasta jäi hieman väljähtynyt jälkimaku, sillä vaikka tekstit pistivätkin hymyilemään ja hihittämään, tuntui, että jokin jäi puuttumaan. Ehkä olisin kaivannut jotain kommenttia siitä, etteivät lapset ole pelkkiä nilkkakuulia ja elämänpilaajia, en tiedä. Tai ehkä olin ladannut kirjalle valtavan kovat ennakko-odotukset jo etukäteen, en tiedä. Ehdottomasti hauskaa luettavaa opus kuitenkin on, ja todellakin tervetullut toisenlainen äitikirja kaiken hattarasössön keskelle.


(Lukupäiväkirjalistani näyttää säälittävältä: viime vuonna ei yhden yhtä kirjaa! Itse asiassa listaus ei pidä täysin paikkaansa, sillä luin viime vuonna George R.R. Martinin A Song of Ice And Fire -sarjan neljä ensimmäistä osaa. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä vielä mitään, kun viides osa on hankkimatta. Toisaalta - lukupäiväkirjalistani näyttäisi silti säälittävältä. :D )

Daniel Arenson: The Gods of Dream

Koko ihmiskuntaa uhkaava tuho ja kauhistus, check. Sankari, jolla ei ole mitään hävittävää, check. Miekka ja magia, check. Paternistinen jumalkäsitys, check. Langennut, karkoitettu, revanssia hakeva jumaluus, check. Selkeä ja alleviivattu jako hyviksiin ja pahiksiin, check. Hassujen eläinhahmojen comedy sidekick, check.

Renate Dorrestein: Lainaa vain
Pidän kovasti Dorresteinin tyylistä. Hänellä on kyky käsitellä vaikeitakin asioita huumorin ja pienen pirullisuuden kautta niin, että tabuille tulee nauraneeksi ihan huomaamattaan. Ihastuin kirjailijaan jo pari vuotta sitten, ja vaikka tämäkin opus on tietynlaista hömppää, siinä on vakava pohjavire.

Mitä tarkoittaa (riittävä) vanhemmuus? Mitä on äitiys? Mitä on ihmisarvo? Onko uusi mahdollisuus mahdollista? Dorrestein käsittelee näitä kaikkia lempeän ironisesti ja oivaltaen. Päällimäiseksi minulle jäi Igorin kanssa jaettu ihmetys: miksi ilmiselvistä asioista tehdään yleensä niin perhanan vaikeita?

Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Mitä tapahtuu, kun pettää toisen luottamuksen? Minkälaisia jälkiä ihmisen mieleen jättää nöyryytys ja elämän rikkoutuminen? Mikä saa ihmisen pettämään itseään? Rotanpyytäjän juoni pyörii ihmisen heikkouksien keskellä. Huono itsetunto, katkeruus, kateus, pettymys, alemmuudentunne ja yksin jäämisen pelko ovat niitä voimia, jotka tarinan henkilöitä liikuttavat. Keskuksena on kuoleva mies, liikkuvina voimina kaksi naista, taustalla muutama selittävänä rekvisiittana toimiva henkilö.

Kirja on ihan viihdyttävä pieni rikospätkä, mutta ei sykäytä minua sen kummemmin. Tarina periaatteessa toimii, henkilöt ovat suurimman osan ajasta uskottavia, ja tietyllä tavalla loppuratkaisussa on jonkinlaista sovittamisen henkeä. Rotanpyytäjää ei kuitenkaan tee mieli lukea uudestaan, eikä se erityisemmin jää mieleen. Toisaalta olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ollut kirjailijan motiivi, kun hän on tehnyt kaikista tarinan henkilöistä joko ärsyttäviä tai säälittäviä.

Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito
Joskus törmää kirjaan, joka jättää vain lämpöisen tunteen ja suuren myötätunnon päähenkilöä kohtaan. Tämä kirja on sellainen.
Smithy Ide on reilusti ylipainoinen, elämässän paikoilleen jämähtänyt ja alkoholisoitunut keski-ikäinen mies, jota piinaa psyykkisesti sairaan sisaren kanssa vietetty aika. Vanhempien kuolema sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jonka tuloksena Smithy pyöräilee Amerikan halki noutamaan sisarensa ruumista. Matka alkaa kännisenä päähänpistona, mutta se muuttuu pian oman itsensä etsimiseksi ja löytämiseksi.

Olen kirjan kansitekstistä eri mieltä: Tarina on taviksen on the road-romaani, mutta luuserin kirjaksi en tätä sanoisi. Luuseri on ihminen, joka ei edes yritä tehdä tai ymmärtää, Smithy yrittää, tekee ja lopulta ymmärtää. Ja se tarkoittaa, ettei hän ole luuseri.

Bernard Malamud: Jumalan armo
Juutalainen paleontologi Calvin Cohn kokee yllätyksen, kun hän jää ainoana ihmisenä eloon suuresta vedenpaisumuksesta, jonka Jumala nostatti maailmaan kyllästyttyään ihmiskunnan tekosiin. Cohn yrittää selvittää Jumalalta miksi näin on, mutta saa vastauksiksi vain kryptisiä lauseita ja pahoittelevan toteamuksen siitä, että Jumala oli tehnyt mokan - oikeasti Cohnin pitäisi olla kuollut. Merentutkimusaluksella matkustava Cohn löytää seurakseen simpanssin, joka myös on mystisesti selviytynyt mullistuksesta. Yhdessä he löytävät yksinäisen saaren, asettuvat sille asumaan ja yrittävät jatkaa elämäänsä. Jostain saarelle päätyy muitakin apinoita, ja tuloksena on jonkinlainen hatara sivilisaation yritelmä.

Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat
Y2K:n jälkimainingeissa erilaisilla maailmanlopun ennustuksilla on kysyntää. Vielä jos ne ennustukset saa jotenkin nivottua salaseuroihin, uskontoon ja aatelissukuihin, ollaankin mukavasti Hollywood-tunnelmissa. Nostradamuksen ennustukset ovat viimeisen vuosikymmenen aikana saaneet kovasti lisää kiinnostusta, ja hollilla oleva vuosi 2012 on mayojen maailmanloppu - joskin maailma ei ilmeisesti lopukaan, vaan sykli alkaa alusta. Mikä on sinänsä harmillista, sillä apokalypsi on paljon raflaavampaa kuin uusi alku.

Heinrich Böll: Mitähän siitä pojasta tulee?
En ole koskaan pitänyt sivulauseista - joskin ajoittain ne ovat tarpeellisia (sisäkkäisinä harvemmin), ja niiden käyttöä voidaan perustella oikein. Sisäkkäisten sivulauseiden käyttö (jos käyttö on itseisarvo eikä tehokeino - joskin joskus itseisarvo voi olla tärkeäkin, kuten vuonna keppi ja kivi kun keitin teetä ja tee oli silloin oikein hyvää) ei tee tekstistä minun silmissäni yhtään sen hienompaa (joskaan en voi toki itse kehuskella kirjoittavani hienoa tekstiä, vaikka ajoittain tietysti onnistaa itse kutakin).

Irvine Welsh: Liima
Yritin lukea, ei onnistunut. Olkootkin Welsh kuinka tärkeä aikansa kuvaaja ja kriitikko, ei kirosanoilla kuorrutettu tajunnanvirta iske. Useampi sivu kuvausta ristiinnaimisesta kaikkiin mahdollisiin reikiin ei tunnu houkuttelevalta, ja siinä vaiheessa suljin kirjan, kun siinä seikkaperäisesti kerrottiin koiran etutassujen katkomisesta voimapihdeillä, jota seurasi kuoliaaksipotkiminen. Not my piece of cake.

Onko tosiaankin liki vuosi edellisen kirjan lukemisesta? Olen siis todellinen putkiaivo, sillä keskittymiseni riittää vain yhteen harrastukseen kerrallaan. Joko luen tai neulon, ja viime vuoden toinen puolisko ilmiselvästi täyttyi neuleista. Taidan nyt kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hyödyntää työmatkat kirjojen parissa.

*****

Leff Long: Tilinteon hetki 
Jeff Longista on yritetty povata Stephen Kingin manttelinperijää, ja häntä on tituleerattu loistavaksi kauhukirjailijaksi. En nyt ehkä mitään ylisanoja tämän kirjan perusteella julistaisi, enkä tosiaankaan tarjoaisi hänelle Kingin kenkiä. Ne ovat vielä inasen liian valtavat. Helvetin piirit oli viihdyttävä ja aiheeltaan kutkuttavan mielenkiintoinen kirja, mutta hieman liikaa sielläkin käsikirjoituksen raakaversio kummitteli taustalla. (Olen kirjan lukenutkin pari kertaa, mutta näemmä arviointi puuttuu.)

Matti Salminen: Elämmekö valheessa? Kadonnutta moraalia etsimässä
Ihmiset kirjoittavat kirjoja eri syistä. Taustalla voi olla halu viihdyttää, opettaa, saarnata, jakaa valaistumista tai kertoa sydäntäsärkevä "tapahtui tosielämässä" -tarina. Matti Salmisen omakustannekirja seilaa jossain tosielämän ja valaistumisen välissä, mutta siitä ei ihan saa otetta. Viisikymppinen toimittaja purkaa oman elämänsä solmukohtia alkoholismista avioliiton rikkoutumiseen, selviämiseen ja uuteen alkuun vierailevien tähtien avulla, mutta kokonaisuus jää hyvin hajanaiseksi. Tuntuu, että oman elämän tarina, haastatteluiden alustukset ja itse haastattelut ovat kaikki irrallisia palasia, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Lisäksi tekstin kömpelyys hieman yllättää, onhan kyseessä kuitenkin ammattilainen.

Omakustanteiden ongelma onkin usein se, että on koettu jotakin mullistavaa mikä halutaan jakaa, mutta itsekritiikki ei ehkä riitä hahmottamaan sitä, onko kirjalla mitään varsinaista sanomaa tai onko se likimainkaan ehyt kokonaisuus. Pelkkä selviytymistarina tai uskoontulo eivät mielestäni riitä kannattelemaan edes kolumnikokoelmaa, jollei sillä ole koossapitävää punaista lankaa - enkä minä Salmisen teoksesta sitä lankaa löydä, vaikka kirjan terapeuttisen tason tunnistankin.

Voi toki olla, että kirja avautuisi minulle paremmin jos olisin Salmisen ikäluokkaa ja elänyt samassa ajassa kuin hän. Tällaisenaan sillä ei kuitenkaan ole minulle mitään annettavaa.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Tämä kirja oli osastoa "klassikkoja kirjahyllystämme". Huikea opus, jonka pariin on palattava varmasti myöhemmin uudestaan. Buendíojen suvun vaiheet etenevät hengästyttävänä maagisen realismin ryöppynä, jota ahmii eteenpäin sivu toisensa jälkeen. Vaikka kieli on ylitsepursuavan rönsyilevää ja maalailevaa, se ei ole puuduttavaa tylsästä puhumattakaan! Tätä oli ilo lukea.

Sukusaaga tuntuu kiertyvän vahvojen naisten ympärille. Historia toistaa itseään, ja vain suvun matriarkka ikätovereineen näkee muutoksen ja pysyvyyden. Kun heistä aika jättää, Macondon tilassa näkyy välitön rappeutuminen - ikään kuin naiset olisivat kylän kantava voima. Miehet kantavat sukupolvi sukupolven jälkeen samoja nimiä, ja niin ulkonäön kuin persoonallisuudenkin piirteet vaikuttavat kertautuvan yhä uudestaan ja uudestaan, mikä kieltämättä hieman hankaloitti tarinan seuraamista - oli ajoittain vaikeaa hahmottaa, kenestä Aurelianosta nyt olikaan kyse...

Kirjan on sanottu kuvaavan Kolumbian lähihistoriaa. Luulenkin, että saisin tarinasta paljon enemmän irti, jos ennen seuraavaa lukukertaa kävisin läpi Kolumbian historiaa ja henkilöitä. Toisaalta kolumbialaiseen kulttuuriin tutustuminen auttaisi ymmärtämään kirjan henkilöhahmojen välistä dynamiikkaa ja naisten merkitystä.

Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni
Roald Dahl tunnetaan Suomessa parhaiten lastenkirjailijana, ja varsinkin Jaakko ja jättipersikka sekä Jali ja suklaatehdas -tarinoiden tekijänä. Hänessä kuitenkin toinen, ihmisen heikompiin luonteenpiirteisiin huomionsa kiinnittävä puolensa, josta pieni pilkahdus näyttäytyy kyllä myös lastenkirjoissa. Rakkaani, kyyhkyläiseni on viidentoista novellin kokoelma, jossa Dalh tekee riemastuttavan makaaberin huumorin säestämänä huomioita ihmisistä ja tietyllä tavalla paljastaa heidän perimmäistä luontoaan. Tarinat ovat kierolla tavalla oikeudenmukaisia, joskin ajanmukainen luokkayhteiskunta-ajattelu paistaakin selvästi läpi.

Tämän kokoelman suurin anti on ehkä se, että se herätti kiinnostukseni tutustua Dahlin aikuisille suunnattuun tuotantoon tarkemmin. Voisin veikata pitäväni siitä.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Juha Itkonen pääsi pinnalle jokunen vuosi sitten palkitulla esikoiskirjallaan Myöhempien aikojen pyhiä, joka päätyi Finlandia-ehdokkaaksi asti. Miehen tuotanto ei ole minulle tuttua kuin joistain naistenlehtien hauskahkoista kolumneista, joten tartuin vuonna 2005 julkaistuun, Valtion kirjallisuuspalkinnon voittaneeseen kirjaan varsin suurella mielenkiinnolla.
Kirja koostuu kahden henkilön muistelmista, jotka keskittyvät keskushenkilön, rocktähti Suvi Vaahteran/Summer Maplen ympärille. Eksä (Antti) ja äiti (Leena) kerivät auki suhdettaan Suviin ja käyvän siinä samalla läpi omaa elämäänsä, sitä elettyä ja elämätöntä. Oman osansa tuovat lehtileikkeet suuren rocktähden elämästä.

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita olevani putkiaivo, joten kun eteen avautui maalailevaa, sivulauseiden sivulauseista koottua tekstiä, huokaisin syvään. Kirjalla on mittaa liki 400 sivua, ja sitä olisi voinut tiivistää reilusti, mutta kaiketi maalailulla on syynsä. Kun teksti on itse asiassa päiväkirja ja tajunnanvirtaa, on sinänsä loogista, että se samalla on harhailevaa. Toisaalta se samalla luo hienoisen epäilyksen sille, mikä onkaan se oikea totuus, sillä tekstit ovat subjektiivisia näkemyksiä ja muistoja, ja tuovat esiin vain toisen näkökulman tapahtuneesta.

Kaksi kolmannesta luettuani tarina sai vihdoin otteen, ja loppu olikin nautintoa. Kuitenkin minua häiritsi aika paljon se, että vaikka kaksi kertojaa edustivat eri yhteiskunta- ja ikäluokkaa, heidän kertojanäänensä olivat hyvin samanlaiset. Jotenkin voisi kuvitella viisikymppisen äidin ja kolmekymppisen eksän tajunnanvirran olevan erilaista, mutta Itkonen on jostain syystä pitänyt ilmaisunsa tasaisena (tasapaksuna?) koko kirjan läpi. Vain kerran hänelle sattuu tyylirikko, sillä ainakin minun mielestäni irstaan unen aukikirjoittaminen persepanoineen hyppää silmille liki runollisen tekstin seasta.

Viimeisen sivun jälkeen käteen jäi hienoinen hämmennys. Mistä tässä kirjassa oli kyse? Kahden aikuisen ihmisen oman elämän purkamisesta, katkeruudesta, kateudesta, "miksetsäolesemmonenkumähaluun" -kitinästä? Itkosen oman maailman manifestoitumisesta?

Kuka pyytää voivansa rakastaa enemmän? Keneltä?

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Miten käsitellä vanhemmuutta jos inhoaa omaa lastaan jo hänen syntymästään lähtien? Miten olla äiti, jos oppii jopa vihaamaan lastaan ajan kuluessa ja huomaa olevansa ajatustensa kanssa yksin? Miten selviytyä elämässä sen jälkeen, kun oma lapsi tappaa 11 ihmistä?

Poikani Kevin ei ole helppoa luettavaa. Se ei ole viihdyttävä, ei mukava, ei mukaansatempaava. Se on jopa vastenmielinen kirja, jossa vanhemmuutta ja äitiyttä viipaloidaan pieniksi paloiksi säästämättä ketään. Sen kuitenkin lukee ahmimalla loppuun asti, sillä teksti on raadollisessa rehellisyydessään koukuttavaa.

Tämän jälkeen en enää katso lapsia samalla tavalla kuin ennen. Enkä itseäni.

(Lisäys: Kirsi Piha tekee kirjan teemoista aika hyvin selkoa Lukupiiri-blogissaan. Älä lue, jollet halua spoilaantua.)

Minun oli varmaan kymmenisen vuotta silkka mahdottomuus lukea liikkuvassa bussissa tai autossa mitään, sillä tuloksena oli hirvittävän paha olo. Junassa lukeminen onnistuu kyllä, mutta en nykyään kulje junalla kouluun enkä töihin. Olikin suunnaton autuus tajuta varovaisen kokeilun jälkeen, että nykyään pystyn lukemaan bussissa, ainakin jos kuuntelen samaan aikaan musiikkia.

Tunnin verran lukuaikaa päivässä! Taivas! Autuus!

Steven Hall: Haiteksti
Parin-kolmen päivän työmatkalla tuli luettua tämä ihmeellisyys. Todella erikoinen kirja. Ajatus käsittellisestä maailmasta ja siellä elävistä olennoista on jotakin aivan uutta, vaikkakin veikkaan Hallin lukeneen Platoninsa aikoinaan. Väistämättä tuli mieleen yhteyksiä Matrix-elokuvaan, mutten tiedä onko se tahallista vai tahatonta. Kuitenkin Mycraft Ward -niminen joka puolelle maailmaa leviävä entiteetti on liian selvä viittaus ollakseen sattumaa, ja muutoinkin kirjasta huokuu selvä kritiikki tietoyhteiskuntaa kohtaan. Kuinka järjettömän paljon informaatiota me tarjoamme itsestämme julkiseen levitykseen erilaisten verkostojen, Facebookin, galluppien, blogien (hah) ja jopa lehtitilausten muodossa? Kuinka helppoa meitä onkaan seurata ja kuinka äärettömän vaikeaa meidän olisi kadota, jos sitä tahtoisimme.

Kirjan elokuvaoikeudet on myyty, mutta en oikeastaan tiedä haluaisinko nähdä Haitekstiä elokuvana. Mielestäni se on aivan liian monitasoinen ja lukijan mielikuvitukseen nojaava voidakseen tehokkaasti toimia pelkkänä kuvallisena esityksenä.

Susanna Clarke: Jonathan Strange & Mr. Norrell
Yritin. Yritin uudelleen. Ja uudelleen. Kolmannella kerralla totesin, että antaa olla, jätetään odottamaan aikaa parempaa.

Kuten joskus aiemmin totesin, en tyypillisesti jätä kirjoja kesken vaan pusken ne loppuun hampaat irvessä. Kuitenkin kun edessä on liki 1000 sivua runollista high englishia ja maalailevaa kuvausta, alkoi ahistaa jo sivulla 80. Harmi sinänsä, sillä tarina itsessään kuulostaa varsin kiintoisalta.

Charlaine Harris: Dead Until Dark
Päädyin lainaamaan ja lukemaan kyseisen opuksen katsottuani pari jaksoa True Bloodia ja kuunneltuani luokkakaverini hehkutusta. Kirjahan on ensimmäinen osa Sookie Stackhouse-sarjaa, johon HBO:n hittisarja perustuu, ja tietyllä tavalla sen kyllä huomaa. Itse tarinassa ei ole mitään originaalia: valkoinen, keskiluokkainen, hyvän perheen tyttö tuntee itsensä syystä tai toisesta ulkopuoliseksi, eikä deittaile miehiä. Kaupunkiin saapuu erikoinen, kiehtova, vaarallinen, "muun väen" mies (tässä tapauksessa vampyyri), joka herättää tytön huomion, ja tuloksena on romantiikkaa, taistelua, sydänsuruja ja uusi elämä. Been there, seen that, got the t-shirt.

Kirja ei tuo vampyyriloreen pätkääkään mitään uutta, vaan toistaa vanhaa kaavaa, tuttua jo Anne Ricelta yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja kansantaruina varmaan aikojen alusta. Kohderyhmä huomioon ottaen kaava ei ole mikään ihme: komeat, vaaralliset, seksikkäät miehet herättävät yleensä intoa 15-30 naisissa, joille perusvamppisadut on suunnattu. Vampyyrigenre taitaa olla vielä tiukemmin rajattua kuin fantasia, joka kuitenkin tarjoaa muitakin mahdollisuuksia kuin miekka ja magia -high fantasy.

Eipä sillä, ihan kohtuullista ja viihdyttävää luettavaa tuo reilu 300 sivua oli, mutta mitään mieleenpainuvaa ja erityistä se ei tarjonnut.
(Paitsi tietysti True Bloodin vampyyri-Bill on varsin mukavaa katseltavaa...)

*****

Hienoisena kuriositeettina mainittakoon, että sarjassa ainoa vampyyreihin tarttuva veritauti on nimeltään hepatiitti D, mutta kirjassa se on Sino-AIDS. Olisi mielenkiintoista tietää perustelut nimenvaihdokselle - haiskahtaako AIDS liikaa seksitaudilta, kun taas hepatiitti viittaa huumeisiin? Mene ja tiedä.