28.6.2009

Katri Lipson: Kosmonautti
Ensin ajattelin, että olin taas tarttunut yhteen slaavilaiseen kirjaan, josta en saa tolkkua. Mutta kun pääsin puoliväliin, Katri Lipsonin palkittu esikoisteos nappasi otteeseensa, eikä päästänyt pois ennen loppua, eikä oikein senkään jälkeen. Tunnelma jää päähän pyörimään, ja kirjaan tekisi mieli tarttua uudestaan. Kirjan miinus on sen lyhyys; tarina tuntuu oikeastaan loppuvan ennen kuin se pääsee kunnolla alkuun. Onko se sitten tarkoituksenmukaista vai ei...

Mielestäni esittelyteksti ei ihan tee kirjalle oikeutta. Enemmänkin kyseessä on salatun rakkauden, pelon, surun, haaveiden, unelmien murskaantumisen ja toivottomuuden sekoitus, joka jäytää ihmisen hulluksi. Tapahtumapaikan ankeus ja harmaus korostavat sanoittamattomiksi jäävien tunteiden temmellyskenttää niin, että ne ovat vielä todellistakin räikeämpiä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Lipsonin seuraavaa teosta.

18.6.2009

Sofi Oksanen: Puhdistus
Olenkohan jotenkin fiksoitunut ihmismielen pimeään puoleen? Lainasin ystävältä Sofi Oksasen Finlandia-palkitun kirjan ja pidin siitä kovasti. Oksasen kirjoitustyyli pitää otteessaan: luin kirjan lähes yhdeltä istumalta (ja nuokuin töissä seuraavana päivänä...), ja nautin joka sivusta. Monen valittelemat lyhyet lauseet eivät minua häirinneet kuin harvakseltaan, muutamassa paikassa huomasin huolimattoman kielioppivirheen, mutta mielestäni ne olivat vain pinnallisia, kosmeettisia haittoja. Väkevää tekstiä, väkevä kirja.

Jäin tämän luettuani jälleen kerran miettimään, minkälainen hirviö ihminen onkaan. Miten puhtaasta vallantunteesta voi juontaa käsittämättömiä raakuuksia, miten oman edun tavoittelu ja kateus saa ihmisen tekemään tekoja, joita ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä. Miten pikkumainen, ahdasmielinen, sairas olento ihminen onkaan. Ja toisaalta, miten ihminen selviytyy, jos vain on jokin syy selviytyä.

15.6.2009

Andreï Makine: Vain rakkaus
Pakko se kai on uskoa. Slaavilainen kirjoitustyyli on minulle haastava, mikä kieltämättä vie motivaatiota lukea kirjaa. Andreï Makinen teos oli hyvyydestään huolimatta työläs lukea, sillä kerronta hyppi ajasta ja paikasta toiseen, piipahti toisessa kertojassa ja palasi takaisin. Tekstin monisyisyys ja kerroksellisuus vaati keskittymistä, jota ei tällä kertaa tainnut löytyä tarpeeksi. Olihan se kaunista ja runollista, mutta minulle liikaa. Ajoittain tuli mieleen, että tarina itsessään on toissijainen, tärkeämpää on tekstin kauneus.

Kirjan päähenkilöt ovat mukana vapaustaisteluissa, vallankumouksissa niin Angolassa, Kuubassa kuin Moskovassakin, ja todistavat elämänsä aikana käsittämättömimpiä hirveyksiä mitä ihmiset voivat saada aikaan. Kaiken taustalla piilee ajatus siitä, miksi taistella, jos ihmiset eivät sen tuloksena kuitenkaan voi rakastaa enemmän ja kokonaisemmin. Kun ihmiseltä on väkivalloin raastettu pois kaikki muu, rakkaus jää jäljelle - olettaen, että sitä alunperinkään on edes ollut.

9.6.2009

Tomek Tryzna: Mene, rakasta
Mielenlaatuni ei taivu slaavilaiseen tyyliin. Ei sitten millään. Mene, rakasta oli periaatteessa ihan mielenkiintoinen kirja, mutta en vain saanut siitä otetta. Runollinen, kyllä - ehkäpä jopa liikaa? Tajunnanvirtana soljuva teksti ei tarjonnut kovin paljoa tarttumapintaa, vaikka tarina olikin koskettava ja päähenkilö Romek kerrassaan hurmaava 11-vuotias, joka kokee elämäntehtäväkseen perheensä pelastamisen.

Mutta onhan se kuitenkin hyvä lukea tällaisiakin kirjoja välillä, pistää aivon toimimaan vähän eri tavalla. :)

4.6.2009

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
Pakko sanoa, että pidän Anna-Leena Härkösen tyylistä: se on sarkastinen, röyhkeä, ajoittain karkea ja suora, ja ehdottomasti viihdyttävä. Ei kiitos oli nopeasti luettu, mutta pilipalihömppää se ei ollut, vaan kohtalaisen alastonta tykitystä kahden erilaisen ihmisen liitosta. Kun mies ei halua ja naisen halu on epätoivoisen raivokasta, ei lopputulos ole kovin onnellinen. Kun lähestymisyritykset torjutaan kerta toisensa jälkeen, torjutun itsetunto poljetaan maahan ja sitä nostaakseen voi päätyä tekoihin, joita ei kuvitellut tekevänsä.
Ainoastaan loppuratkaisu oli mielestäni hieman turhan kiireellinen ja kirkonkellojen käyttö ehkäpä liian alleviivaavaa.

3.6.2009

Raisa Cacciatore ja Samuli Koiso-Kanttila: Pelastakaa pojat
Jätän hyvin harvoin kirjoja kesken, mutta Pelastakaa pojat kuuluu valitettavasti niihin. Koska kirjaa oli hypetetty niin paljon niin monessa paikassa, odotukset sitä kohtaan olivat kovat - ja jäivät täyttymättä. Kirjoitustyyli oli tökkivää, lyhyistä lauseista koostuvaa ja sisälsi minun makuuni liian paljon tautofoniaa. Urakoimani reilu 250 sivua tuntui lähinnä ranskalaisista viivoista koostuvalta prologilta, joka oli jaoteltu lyhykäisiin, ajoittain alle sivun mittaisiin alalukuihin (vai miksikä niitä pitäisi nimittää), ja joilla ei välillä tuntunut olevan mitään koherenttia yhteyttä toisiinsa. Lukeminen oli tankkaavaa, tylsää ja puuduttavaa, kun kirjoittajat toistuvasti aliarvioivat lukijoita/vanhempia, eikä teksti päässyt käyntiin lainkaan. Vanhemmille suunnatut neuvot ovat luokkaa "kuuntele lastasi", "älä pilkkaa nuoren kavereita tai vaatteita", "ole kiinnostunut lapsesi harrastuksista" ja "tutustu netin käyttöön." Ovatko nykypäivän vanhemmat oikeasti niin hukassa, että tarvitsevat tämän tyylisiä neuvoja?!

En tiedä, olenko keskimääräistä vanhempaa vaativampi lukija "kasvatusoppaiden" suhteen vai mikä mätti, mutta minulle kirjan anti oli lähestulkoon puhdas nolla. Se suuri harmi ottaen huomioon kirjoittajien valtavan tietopohjan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...