4.11.2010

Sinun lapsesi eivät ole sinun


Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi
he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia
He tulevat sinun kauttasi mutta eivät sinusta
ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi mutta et ajatuksiasi
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa mutta et heidän sielujaan
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
kun taivut jousimiehen käden voimasta
taivu riemulla. 
~Kahlil Gibran~

Tuo Kahlil Gibranin Profeetta-teoksen (saatavana englanniksi PDF-kirjana täältä) ehkäpä tunnetuin runo on ikivanha ja klisheinen, mutta se koskettaa silti. Kun sitä jää tosissaan miettimään ymmärtää, kuinka totta se on. Vaikka kuinka haluaisi opettaa lapselle mikä on Oikein, siirtää hänelle omat ideologiat ja ajatukset, se on kuitenkin mahdotonta. Lapsemme eivät ole kloonejamme (ja hyvä niin!), heillä on oma tahto, joka - vaikkakin ajoittain niin perin raivostuttava - on se ainut asia, mikä heidät kantaa myöhemmin eteenpäin.

Mutta miksi se taipuminen on olevinaan niin kovin vaikeaa?

8 kommenttia:

  1. Voi, tää on kyllä kaunis. Ehkä juuri siksi, kun se taipuminen on niin vaikeaa.

    VastaaPoista
  2. Niinpä.

    Nyt kun tuo lapsi on jo yli neljävuotias, tämä tuntuu aina vain ajankohtaisemmalta. Mitä paremmin lapsi esim. perustelee kantansa ja mitä enemmän pohtii, sitä paremmin tajuaa, että se oikeasti kasvaa koko ajan. Ei ole enää kovin pitkä aika siihen, kun en tunne enää sitä maailmaa, missä lapseni elää.

    Se on tavallaan helpottava ja tavallaan kovin pelottava asia.

    VastaaPoista
  3. Tällä hetkellä minä suorastaan rakastan katsella, miten Neve kehittyy ajattelun tasolla, miten oma persoona ja opitut ja omaksutut asiat alkaa saada aikaan sen, että pienessä päässä syntyy oikeasti varteenotettavia -omia- ajatuksia!

    Mila ei tarvitse edes sanoja, sen laatikon ulkopuolinen ajattelu näkyy ja kuuluu ilman sitäkin, ja se on mykistävän hienoa välillä.

    Ihan mainioita ihmisen alkuja. Mikään ei suo minulle lapsissa suurempaa nautintoa, kuin niiden kasvu ja kehitys, sen oman maailman muodostuminen.

    Vaikka pidänkin omaa arvomaailmaani ja maailmankuvaani verrattoman loistavana :D niin en halua siirtää sitä sellaisenaan kellekään. Oman oivalluksen kautta sen tulla pitää, vaikka vierestä sitten tulisikin menemään ja vaikka se silloin päähän ottaisikin.

    VastaaPoista
  4. Luulen, että yksi vanhemmuuden suurimmista haasteista on nimenomaan sietää sitä, etteivät lapset toimi kuten itse haluaisi. Ja mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän mennään konkreettisista asioista abstrakteihin, ajatuksen tasolle ja arvomaailmoihin. Mitä enemmän seuraa perheitä ja keskusteluja ympärillään, sitä enemmän huomaa, että ne suurimmat konfliktit tuppaavat tulemaan arvomaailmojen yhteentörmäyksistä.

    Mikähän muuten on syynä siihen, että lapsistaan niin mieluusti tekisi kopioita itsestään? Onko kyseessä tuo Pikkiksen mainitsema oman arvomaailman erinomaisuus? Vai jääräpäisyys? Vai kyvyttömyys päästää lapsista irti? Mitä luulette?

    VastaaPoista
  5. Tuo on hyvin sanottu, että suurin vaikeus vanhempana on hyväksyä se, ettei lapset tee kuten heille sanotaan. Vaikka sanot jotain aamusta iltaan, lapsi voi silti tehdä toisin. Ne ei yleensä kuuntele mitä niille sanotaan eikä kerran toteltu tarkoita sitä, että aina toteltais samalla lailla. Ne on niin omia persooniaan alusta asti ja se on vain nieltävä. Kun sanot, että tuohon ei saa koskea, niin juurihan siihen sitten heti kosketaan. Vaikka se ois miten vaarallista tahansa.
    Anopin lempisanonta on, ettei lapset ole nukkeja. Että oishan se niin eri helppoa, jos ne olisi.

    Minulle vaikeinta on se, että kun lapsi ei usko. Monessa asiassa, ei vain käytöstavoissa. Mutta taas juurikin noissa käytöstavoissa tulee yhteentörmäyksiä muiden ihmisten kanssa, kun jokaisella on niin eri käsitykset siitä miten lasten tulisi käyttäytyä ja olla. On lapsettomat kaverit, jotka ei tajua ollenkaan miksi lapsi porsastaa ruokapöydässä vaikka kielletään ja sitten on natsivanhemmat, joiden lapset ei saa tehdä mitään kivaa ja kaikki siitä väliltä. Siellä välissä koittaa sitten itse pitää siitä linjastaan kiinni, että miten haluaa omansa kasvattaa. Tai olla kasvattamatta.

    Mutta miksi lapsista haluaa tehdä oman kopionsa? Vaikea sanoa. Ehkä siksi, että kokee olevansa niin oikeassa. Ja sekin, että jollain lailla sitä kuvittelee omistavansa lapsensa, onhan ne saaneet alkunsa meistä ja omassa mahassahan ne kasvoivat! Juuri siksi tuo runo on niin loistava.

    On jotenkin vaikea ymmärtää, ettei ole minun asiani hallita niitä ja päättää niiden mielipiteitä, tekoja ja ajatuksia. Toisaalta se on helppo ymmärtää, mutta käytännössä usein vaikeaa. Varsinkin kun lapset kasvaa ja kehittää omia kummallisia juttujaan jostain ihan tyhjästä. Mutta se on kai sitä lapsen omaa persoonaa ja sitä pitäisi muistaa kunnioittaa.

    Ja mistä se hallinnan tunne tulee? Että lapsensa olisi pakko hallita, ettei ne ois ihan mitä sattuu? Ehkä se tulee siitä, ettei kukaan pääsis sanomaan, että tuo äiti se ei ainakaan osaa.

    Vaikka koen itse olevani hyvällä itsetunnolla varustettu ja ihan hyvä äiti, niin silti ympäristön arvostelu tuntuu joskus raskaalta lasten kohdalla. Kun jokaisella on aina jotain sanottavaa, usein eriä kun jollain toisella. On rasittavaa perustella toisille omaa eläämsä ja omaa lastansa.

    VastaaPoista
  6. Minä luulen, että yksi syy irtipäästämisen vaikeuteen on se, että me kolmikymppiset olemme vasta itsekin siinä rajalla, jossa muututaan niistä elävistä nuolista jousiksi. Kun päästää irti lapsestaan, päästää irti omasta itsestään lapsena. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, käy yhä vaikeammaksi saada itse niitä korvaavia kokemuksia ja joka tapauksessa tulee kiire muuttua kestäväksi jouseksi omille eläville nuolilleen.

    Minusta tuo runo ei oikeastaan ole kliseinen ollenkaan. Äitiyden ja lapsuuden ilmenemismuotoja on lopulta aika vähän... tai minusta tuntuu, että ihan lopulta jokainen äiti toteuttaa ihan samaa: tulla tarpeeksi hyväksi ja tasapainoilla itse jollakin hyvin kapealla rajalla.

    Minun äitini on vielä elossa, enkä osaa ajatella, kuinka erilaista on muuttua äidiksi ilman edellisen sukupolven läsnäoloa (siis ilman tietoisuutta, että äitini vielä ON, vaikkei olekaan fyysisesti juuri ikinä läsnä). En ole vielä kokonaan joutunut tajuamaan sitä, että elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen. Oman lapsen kasvu ja omasta irtipäästäminen asteittain on vaikeaa, vaikeaa. Minä haluan sitoa meidät tähän hetkeen, rajatilaan. Muu on liian pelottavaa. Ja samalla se jo houkuttelee, ainakin näin kuuden vuoden äitiyden jälkeen.

    Herkullinen aihe. Kiitos runosta ja herättelystä, Fanny.

    VastaaPoista
  7. Kiitokset keskustelusta! :)

    Marjuli, tuo on ihan totta, että omien ratkaisujen perusteleminen on välillä suunnattoman rasittavaa. Miksei muille vaan kelpaa se, että meillä näin ja sillä hyvä? Tokihan joukossa on heitä, jotka kysyvät ihan puhtaasti uteliaisuuttaan, mutta he hukkuvat sinne paremmintietäjien ja väheksyjien joukkoon. Tai sitten he nostavat karvat niin pystyyn, että sitä on jo valmiiksi puolustusasemissa.

    Tuo oli Nina muuten hyvä pointti, tuo rajalla olemisen vaihe. Ehkäpä se tarve oman mini-men tekoon onkin siinä, että kun on juuri itse löytänyt itsensä, on siinä omassa valaistumisessaan niin onnellinen, että on varma sen soveltuvuudesta kaikille?

    VastaaPoista
  8. Tehdäänköhän meillä niin -tavallisesti- kaikki, että mitään ei koskaan ole tarvinnut selitellä?
    Ehkä rasittavinta oli sellainen..."sääli" jota jotkut tuntuivat kokevan lapsia kohtaan jotka kasvoivat ilman tissiä. Mutta sekin oli vain netissä, oikeassa elämässä kukaan lähellä elävä ihminen ei välittänyt.

    En ehkä toisaalta panikoi lapsesta irti päästämisestä siksi, että meillä on tiivis suku, joka on jatkuvalla syötöllä tekemisissä keskenään. Emme me oli irti toisistamme, emme vaikka välimatkaa on liikaa konkreettiseen tapaamiseen. Näin ollen elän oletuksessa, että mihinkäs ne lapset siitä koskaan katoaa.

    Voi myös olla, että annan kaikessa lapsille ihan liikaa omaa tilaa. Ehkä se on epä-äidillistä. Ehkä ne joskus antaa siitä palautetta, suoraan tai tekojensa kautta. En kuitenkaan osaa olla muutenkaan.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...