27.12.2008

Luita ja muita


Seikkailimme tänään Luonnontieteelliseen museoon. Tämä oli minulle ja pojalle ensimmäinen vierailu, miehelle sen sijaan museo on jo tuttu paikka. Tykkäsin kovasti, pitää ehdottomasti tulla uudestaan sitten, kun lapsella on vähän enemmän ikää ja keskittymiskykyä.


Esillä oli museorakennuksen historiasta kertova Kirahveja kimnaasissa-näyttely, jossa oli näytillä mm. museon ensimmäisiä täytettyjä eläimiä, ja kuuluisa kaksipäinen vasikka.





Lisäksi tarkastimme pysyvät näyttelyt:
Luut kertovat (aivan ihana, luurangot ovat kovin kiehtovia!)...








...elämän synnyn pähkinänkuoressa kartoittava Elämän historia...









...sekä Suomen eläin- ja kasvikunnasta kauniisti kertova Suomen luonto.






Ensi kerralla tosin aion kuvata jalustan kanssa, ilman selässä heiluvaa apuriapinaa...

7.12.2008

"Odotas vain"

Kun useamman lapsen äiti kertoo kokemuksistaan, häntä kuunnellaan tarkasti ja kunnioittaen, sillä hänellä on Kokemusta. Kun yhden lapsen äiti kertoo kokemuksistaan, häntä kuunnellaan hienoinen hymynkare suupielessä ja hymähdetään, "Odotas vain, kyllä sinäkin sitten opit, kun..."

Miksi ihmeessä?

Eihän yhden lapsen äiti toki voi tietää, miltä tuntuu raskauspahoinvoinnin kourissa kaitsea uhmaikäistä tai riidellä murkun ja ekaluokkalaisen kanssa vauvaa imettäessä. Mutta on ihan yhtä mahdollista, että yhden lapsen äidillä on enemmän kokemusta koliikista, allergioista, tahtoiästä ja jaetusta vanhemmuudesta kuin usean lapsen äidillä. Toisaalta, ainokaisen äidillä voi olla päivitetyt tiedot vauvan kehityksestä, ravitsemussuosituksista, liikenneturvasta ja vakuutuksista, joille usean lapsen äiti huitaisee kädellä, "onhan noita kaiken maailman, hyvin on tähänkin asti pärjätty."

Pohdin idealismin menetystä maaliskuussa, ja se nousi tässä jokunen aika sitten uudestaan mieleeni, nyt hieman toisesta näkökulmasta. Tottakai on selvää, että lapset ovat erilaisia, ja useamman lapsen vanhemmat joutuvat sumplimaan vanhemmuuttaan erilaisilla tavoilla, mutta eihän se tarkoita yhden lapsen vanhempien olevan jotenkin vähempiarvoisia. Kokemuksen määrä ei välttämättä ole suoraan verrannollinen viisauteen.

Voin ihan reilusti myöntää, että tämä asia nyppii. Minua suoraan sanottuna vituttaa, että ajatusteni ja kokemusteni yli kävellään, ja että mielipiteideni väheksyminen perustellaan toteamalla jotain ylimalkaista uusista kirjoista. En pidä siitä, että minuun suhtaudutaan alentuvasti - varsinkaan jonkun noin typerän asian perusteella kuin lapsiluku.

No, ehkäpä sitten jos joskus teemme toisen lapsen, voin alkaa "hyväntahtoisesti" kertoa yhden lapsen äideille Elämän Tosiasioita, ja siirtää näin kaunista perinnettä eteenpäin.
Tai sitten en.

12.10.2008

Syksy


Kävimme tänään kävelyllä, ja pääsin pitkästä aikaa kuvaamaan rauhassa. Reissu itsessään ei kestänyt edes kahta tuntia, mutta se latasi akkuja sitten senkin edestä...


  

Syksy on kyllä ihanaa aikaa. ♥

Ainokaino

Ainoa lapsi on itsekäs. Ainoa lapsi ei osaa jakaa omastaan. Ainoa lapsi on yksinäinen, sillä hänellä ei ole sisaruksia leikkikavereina. Ja ainoan lapsen vanhemmat ovat itsekkäitä, kun eivät halua tehdä esikoiselleen leikkikaveria.

Minulla oli aiemmin Vakaa Käsitys siitä, kuinka monta lasta haluan ja minkälaisella ikäerolla: vähintään kolme, korkeintaan kolme vuotta välissä. Miehelläni oli samansuuntaisia aatoksia, joten olimme aiheesta yhtä mieltä. Olen kuitenkin huomannut, että aatokset ovat muuttuneet aika lailla. Koen aika voimakkaasti olevani varsin tyytyväinen yhteen lapseen, eikä kaipuuta suurempaan lapsimäärään ole. En ole kertaakaan lapsen syntymän jälkeen kokenut vauvakuumetta.

On mielenkiintoista huomata, minkälaista hienoista taistelua olen oman ajatusmaailmani kanssa joutunut käymään - vähän kuten taannoin asuinpaikkapohdinnoissani. Kuvitelmat ainoan lapsen omanapaisuudesta ja sisarusten välisistä lämpimistä suhteista ovat paukkuneet iloisesti sekä tuttavapiiriä seuratessa että omaa elämää havainnoidessa. Ainoasta lapsesta kasvaa juuri niin itsekäs kuin minkälaiseksi hänen annetaan kasvaa, eikä sisaruksista välttämättä todellakaan tule sydänystäviä.

Suurimpana takapiruna on tietysti pelko: koliikki. Ei ole mitään perustetta olettaa toisenkin lapsen olevan koliikkilapsi, mutta muistot kolmen kuukauden mittaisesta yöhuudosta ovat vielä liian tuoreessa muistissa. Selkä kaarella kirkuvan lapsen kanniskelu yöstä toiseen oli rehellisesti sanottuna viedä mielenterveyteni, enkä sen kokemuksen jälkeen hetkeäkään ihmettele lööppejä lapsensa tappaneista väsyneistä äideistä. Minä en kestäisi toista koliikkilasta.

Lisäksi olen todennut, että en oikeastaan halua enempää lapsia, olen ihan tyytyväinen ja tyytyväisesti yhden lapsen äiti. Onnelliseksi tilanteen tekee se, että mieheni on pitkälti samaa mieltä kanssani.


Tältä pohjalta katsottuna en oikein edes ymmärrä, miksi pyörittelen tätä asiaa mielessäni. Onko taustalla kuitenkin jossain väikkymässä tiedostamaton lapsenkaipuu, koenko olevani vanhemmilleni "velkaa" lisää lapsenlapsia vai onko kyseessä jokin käsittämätön yhteiskunnan paine (tai mukapaine) siitä, mikä lapsiluku on oikea lapsiluku. En tiedä, ehkä se tässä matkan varrella selviää...

13.9.2008

Laatuaikaa

Vietin tänään ihanan laatuaikapäivän. Yksin.

On ihan oikeasti mahtavan hermoja lepuuttavaa olla liikenteessä itsekseen, tarvitsematta stressata syömisistä ja juomisista, hisseistä, rappusista, rampeista, ratikoista, bussiin mahtumisesta tai siitä, millä desibelillä lapsi itseään ilmaisee. Suosittelen lämpimästi jokaiselle vanhemmalle.

Laatuaikani huipentui kahvitteluhetkeen yli puoli vuotta ulkomailla olleen ystävän kanssa. Jälleennäkeminen on aina mukavaa, ja vielä mukavampaa se on silloin, kun molemmat ovat täydellisesti samalla aaltopituudella, käyttävät samaa kieltä ja ymmärtävät puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa. Elämää helpottavaa on myös se, kun ei tarvitse miettiä mitä sanoo ja miten, vaan voi aidosti olla oma itsensä.

Iloinen lisäplussa tuli yllättävältä taholta: Polyteknikkojen kuoro teki äänenavausharjoituksensa Sanomatalon aulassa ennen Monttubileisiin suuntaamista. Akustiikka lasikuutiossa on ihan kohtuullinen (vaikkakin puuroutuva), ja skaalat kajahtivat varsin mukavasti. Pisteenä i:n päälle tuli kuitenkin Finlandia-hymni, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan ihon kananlihalle ja silmät kostumaan.

Kotimatka sujui hymy huulilla.

31.7.2008

Hyvä paikka kasvaa?

Luin tässä jokin aika sitten jostain (Hesarin sunnuntailiitteen pakina...? niin, imetysdementia vaivaa yhä...), miten lapsiperheet ottavat yhä suurempia ja suurempia lainoja kustantaakseen unelmatalonsa hulppealla tontilla naapureiden näkymättömissä. Jutussa pohdittiin tätä lasten kannalta: missä ovat kaverit, miten sujuu kulku harrastuksiin, minkälaiselle akselille elämä sijoittuu.

Tuo juttu jollain tavalla avasi silmäni.

Olen elänyt lapsuuteni omakotitalossa järven rannalla, ja kasvanut siihen, että omakotitalo omassa rauhassa on ainut oikea paikka lapselle kasvaa. Kerrostalo on saatanasta ja lähiölapsista tulee vain vandaaleja ja kriminaaleja. Rivitalolapset ovat vähän paremmassa asemassa, mutta vain vähän. Tämä ajatusmalli istuu älyttömän syvällä, ja olenkin koko ajan ollut alitajuisesti sitä mieltä, että tämä meidän elomme mukavansorttisessa lähiössä on välivaihe, ja tietysti suuntaamme omakotitalon rauhaan heti, kun mahdollista. Omat sisaruksenikin perheineen ovat ostaneet omakotitalot kun perheenperustamisen aika tuli. Tietysti! Lapsi ei kuulu kerrostaloon!

Mainitsemassani jutussa todettiin, että lähiössä (tai kaupungissa) on aina kavereita: jollei omasta talosta löydy, on viereisissä taloissa; on urheilukenttiä, asukaspuistoja, leikkipuistoja, kerhoja... Mahdollisuuksia leikkikavereihin on pilvin pimein, aina löytyy populaa pallopeleihin ja hippaleikkeihin.

Omassa lapsuudessani kaverit olivat koulussa, eikä taajaman ulkopuolella sijaitsevalla harvaan asutulla okt-alueella ollut samanikäisiä lapsia. Jos halusit leikkiä jonkun kanssa, piti pyytää äitiä tai isää ajamaan sinut kaverin luokse, parhaimmillaan toistakymmentä kilometriä. En haluaisi sitä omalle lapselleni.

Tekee ihan pirun tiukkaa myöntää itselleen, ettei lapsen tarvitse kasvaa naapureiden näkymättömissä, omakotitalon rauhassa, ja että kaupungissa - kerrostalossa! - voi kasvaa ihan terveitä ja hyvinvoivia lapsia (ja miksei kasvaisi, niinhän tähänkin asti on kasvanut). Ettei tarvitse hampaat irvessä tavoitella sitä unelmien omakotitaloa ja ottaa 400 000€ lainaa sitä varten. Ehkä kyseessä on jonkinsorttinen alitajuntainen alemmuuskompleksi epäonnistumisesta, jos kasvatan lapseni kerrostalossa omakotitalon sijaan. Idioottimaista!

Toki on rehellisyyden nimissä myönnettävä, ettei suunnitelmissamme ole jäädä kerrostaloasukkaiksi (oman pihan kaipuu on sen verran suuri), vaikka käytännön syistä tulemme lähiössä varmasti elelemäänkin. Koen kuitenkin valaistumiseni henkilökohtaisena voittona, selätyksenä omista tyhjänpäiväisistä ennakkoluuloistani ja vanhempieni minulle syöttämästä arvomaailmasta.

19.7.2008

Lenkillä

Lenkillä isi hölkkäsi, äiti kuvasi, lapsi viipotti ja koirat kävivät mutaojassa uimassa... :D




28.6.2008

Lisää ukkosta

Viikon ajan on satanut ja ukostanut. Rakastan ukkosta, joten en valita - vaikkakin pojalla meinaa vähän pää levitä kun en kaatosateeseen ja rakeiden sekaan viitsi lähteä leikkimään.


Joskus haluan vielä matkustaa jonnekin tropiikkiin katselemaan monsuuniukkosia... *huoh*

13.6.2008

Pienistä pojista ja vähän tytöistäkin

Luin taannoin tuttavan vinkistä Marianne Grabruckerin kirjan Siinäpä vasta kiltti tyttö, josta on Ryytimaa-blogissa varsin hyvä tiivistelmä. Tuo kirja avasi tietyllä tavalla silmäni, vaikkakin siitä puolet on käytännössä kirjoittajan omien angstien käsittelyä ja typerää hysterisointia. Olin ärsyyntynyt sukupuoliroolikasvatuksesta jo ennen sitä, mutta kirjan jälkeen tajusin, kuinka läpikotaisin roolien kyllästämä yhteiskuntamme on. Otetaan vaikkapa lastenkirjat: tytöt hoivaavat, siivoavat, leipovat, pojat ovat lääkäreitä, autoilijoita, palomiehiä. Tytöille myydään pehmoisia nalleja ja nukkeja, pojille autoja. Toisin sanoen: pojille markkinoidaan toimintaa ja tekemistä, tytöille passiivista paikallaoloa ja hyödyllisyyttä. Sukupuoliroolin mukaisista lastenvaatteista en edes ala... *huoh*

Grabruckerin kirjassa eletään 80-luvun aikaa, jolloin alettiin ajatella sukupuoliroolien olevan kasvatuksen tulosta, ja että todelliseen tasa-arvoon päästäisiin sukupuolineutraalilla kasvatuksella. Sittemmin on todettu ettei asia ole ihan näin. Varsinkin Jari Sinkkonen on kirjoissaan todennut sukupuolineutraalin kasvatuksen menneen hienoisesti pieleen: tytöille sallitaan sekä feminiinisiä että maskuliinisia aktiviteetteja, mutta pojilta halutaan karsia pois maskuliinisuus. Siis ei pojille autoleikkejä, sotapelejä, pippelijuttuja tai actionmaneja, vaan kotileikkejä ja nukkeja; halutaan siis neutraloida miehiset piirteet. Mutta eihän tuolla ole mitään tekemistä sukupuolineutraalin kasvatuksen kanssa, vaan kyseessä on lähes demaskulointi. Mitä pojat siitä oppivat, sukupuolineutraliutta? Tuskin, ehkä enemmänkin sitä, että feminiiniset asiat ovat hyvä juttu, mutta mitkään maskuliiniset eivät.

Sukupuolineutraalia my ass.

*****

On ollut varsin mielenkiintoista huomata, miten tietyt asiat kiinnostavat poikaa nyt komeassa 1v8kk iässä. Sambakarnevaaleilla höyhenhepenissä tanssivat tädit olivat aika hienoja ja jänniä, mutta selässä matkustanut sälli meinasi saada kohtauksen, kun ohi meni AU'O! Toisaalta, poika tykkää ihan älyttömästi työnnellä naapurintytön nukenrattaita pitkin pihaa, ja suuntaa isoissa marketeissa lähes poikkeuksetta nukkehyllyn tienoille rattaita testaamaan (jos hänet vaan ensin saa autohyllyn ohi... :P ) Olisi äärimmäisen helppoa lähteä nyt vahvistamaan "poikamaista" käytöstä ja karsia pois "epätoivotut tyttömäiset" piirteet, mutta en oikein näe siinä mitään järkeä.

Olen järkyttänyt muutamaa puolituttua ihmistä toteamalla, että voin varsin hyvin ostaa pojalleni mekon jos hän sellaisen haluaa päälleen pukea, tai että tottakai pojallekin voi laittaa letit tai pinnit (vaikkakin inhoan täydestä sydämestäni pienillä pojilla tyypillistä takatukkaa). Puolet poitsun vaatteista on tyttöjen osastolta kukkineen kaikkineen, ja sekin on joillekin shokeeraavaa. Taannoin pöyristytin sukulaisiani toteamalla, että "Laitetaan pojalle kukkatabletti iltapuurolle, kasvatetaan siitä kunnon homo kun se soijaakin syö". :D

En tiedä onko homoseksualismin pelko niin läpeensä voimakasta, että se panee pelkäämään poikien (ja miesten) feminiinisiä piirteitä, vai mistä ihmeestä tässä on kyse. Sillä mitä muuta voi pojasta kasvaa kuin homostelija, jos äiti pukee päälle tyttöjen osaston t-paidan ja kukilla koristellut housut, syöttää soijaa ja antaa vielä nukenrattaatkin työnnettäväksi? Mitäpä siitä, ettei ulkoisilla objekteilla ole vaikutusta sukupuoliseen suuntaumukseen, tai ettei asialla ole meille mitään merkitystä.

*****

Loppujen lopuksi tytöillä tuntuu olevan enemmän liikkumavaraa kuin pojilla ja tietyllä tavalla tytöille sallitaan enemmän kokeiluja kuin pojille. Raisusti käyttäytyvä tyttö voi olla "huonotapainen" ja "epänaisellinen", mutta hän pysyy edelleen tyttönä, käänteisesti samoin toimiva poika muuttuu homoksi, "epä-mieheksi". Poikien roolit ovat pelottavan kapeita, mikä varmasti osin selittää poikien ongelmia esimerkiksi koulussa. Eija Reinikainen kirjoittaa erityisopetettavista oppilaistaan kirjassaan Leimatut lapset ja sivuaa samalla myös väliinputoavien poikien vaikeuksia.

Olen viime aikoina pohtinut aika lailla sitä, miten tähän suhtautuisin jos lapseni olisikin tyttö eikä poika. Olisinko yhtä kärkkäästi arvostelemassa sukupuoliroolittavia satuja, vaatteita, leluja, puheita, harrastuksia? Tökkisinkö puheillani aivan tarkoituksella tiettyjä aiheita haluten herätellä ihmisiä ajattelemaan? En tiedä, todennäköisesti. Ehkä.

Se nyt kuitenkin on varmaa, että vaaleanpunaista inhoaisin ihan yhtälaisella paatoksella.

3.6.2008

Kohtuutta ja uudelleen käyttöä

Törmäsin varsin mielenkiintoiseen sivuun: Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksen Kohtuus- ja uudelleenkäyttölinkkeihin. Aivan ihanan pitkä lista suurin piirtein kaikesta kierrätettävästä, niin tuunausvinkkejä, ostopaikkoja, taidetta kuin elämäntapojen pohdintaakin. Tähän pitää ehdottomasti syventyä myöhemmin kunnolla!

15.5.2008

Kehä

Hautuumaissa on sitä jotakin.


Vanhoja, rapistuneita hautapaasia sulassa sovussa uudenkarheiden ja kiiltävien kanssa, hoitamattomia hautoja ja vastaistutettuja kukkia...



Parhaiten kontrasti mielestäni näkyy tuoreen haudan päälle kuihtuneissa kukissa. Ennen niin uhkeat, nyt jäljellä vain kalpea muisto ja paljon oheismateriaalia. Klisheistä, eikö totta?



...ja toisaalta:
kun katsahtaa ympärilleen niin näkee, miten uusi elämä puskee vastustamattomalla, hillittömällä vimmalla esiin. Mutta niinhän se menee: elämä jatkaa kulkuaan riippumatta siitä, mitä yksittäisiä ja merkityksettömiä (vaikkakin toki yksilölle tärkeitä) asioita tapahtuukaan. Luontoa kiinnostaa vaan uusiutuminen ja kiertokulku.



Elämän kehä tai jotain muuta runollista.

19.4.2008

Älä sano sitä huomenna

Älä sano sitä huomenna

Älä sano sitä huomenna, sano se tänään, sano se nyt.
Ennen kuin ruohonkorsi on venähtänyt.
Sano se silloin kun itkuiset silmät sinua katsoo,
jalka kiukuissaan lattiaa polkee.
Lasi maidosta vapautunut vielä kumollaan pöydällä pyörii.
Sano, rakastan sinua.

Älä sano sitä huomenna, sano se tänään, sano se nyt.
Kun tuuli jo kaislaa kahtaalle huojuttaa,
maailma vetää ja houkuttaa.
Sano se silloin, kun sylisi jo lapselle pieneksi käynee
ja luopumisen tuska sisintäsi polttaa.
Sano se takertumatta,
sano rakastan sinua.

Älä sano sitä huomenna, sano se tänään, sano se nyt.
Kun jo itsenäistä kukintaa taimesi kasvaa.
Kun maailman polte nuoria mieliä painaa,
sano se silloin, muuttumaton sydämesi on.
Sano, rakastan sinua.
Niin sydän sydämelle kaikuna vastaa
rakastan sinua
ja rakastan sinua.

-Birgit Leino: Korinpunoja, 1996-

5.4.2008

Salattu maailma

Katsoimme eilen espanjalaisen elokuvan The Orphanage. Tarinassa orpokodista tyttönä adoptoitu nainen palaa taloon myöhemmin tarkoituksenaan remontoida siitä kehitysvammaisten lasten hoitokoti. Perheen poika alkaa nähdä mielikuvitusystäviä, ja tapahtumat alkavat siitä rullata trillerinomaisesti eteenpäin. Pidin paljon kuvakielestä, tunnelmasta, dialogista - oikestaan koko elokuvasta loppua lukuun ottamatta. Typerä, liian siirappinen ja amerikkalainen loppu lässäytti elokuvan trilleristä koko perheen elokuvaksi, jossa kaikilla on kivaa ja häpihäpi. Elokuvan sanoma olisi ollut niin paljon parempi, jos tekijät olisivat malttaneet lopettaa siihen kipeään kohtaan.
(En halua enempää juonesta kertoa, katsokaa itse)

Leffa pyöri mielessä illan ja aamun, ja jäimmekin miehen kanssa pohtimaan aihetta enemmän. Miksi aikuisten on niin vaikeaa kuunnella lasta, uskoa lasta ja ottaa todesta se, että lapsen ajatukset ovat oikeasti ymmärtämisen arvoisia? Kuvittelemme niin herkästi, etteivät lapset ymmärrä asioiden syvempiä merkityksiä, etteivät he osaa ajatella syvällisesti tai että lapsille tulisi asiat selittää yliyksinkertaisesti. Toki lapsen henkinen kehitysvaihe tulee huomioida, mutta mielestäni on suuri virhe kuvitella, että koska lapsi ei ymmärrä jotain tiettyä abstraktia käsitettä sanana, hän ei ymmärtäisi mitään siihen liittyvää.

Lausahdus "totuus tulee lasten suusta" lienee kaikille tuttu. Usein lasten suusta -kommentilla tarkoitetaan hauskoja sutkauksia jotka oletettavasti ovat lasten suusta lähtöisin (tai sitten eivät), mutta se tarkoittaa muutakin. Lasten suusta voi tulla itsestäänselvyyksiä, joita aikuiset eivät enää ympärillään huomaa tai joita eivät halua nähdä. Lasten suusta voi myös tulla se kipeä totuus tai kiusallisen tarkka kysymys.

Jotkut ihmiset ajattelevat, että lapset ovat aikuista herkempiä vastaanottamaan viestejä tai ymmärtämään maailmankaikkeutta. Monet liittävät tähän taipumuksen yliluonnollisiin asioihin, mutta ehkä se ei ihan niin mene. Lapset eivät vain ole vielä sisällä aikuisuuden salailussa, peittelyssä, teeskentelyssä, "hyvissä käytöstavoissa", ja he näkevät niistä aika hyvin läpi. Lapsen ehtymätön uteliaisuus ja tiedonjano tukahdutetaan hyssyttelyllä ja "älä nyt kysele tyhmiä"-suhahduksilla, ja ennen pitkää lapsi oppii - mutta mitä?


Minulla on nälkä, joten ajatus ei nyt ihan kulje. Kuitenkin tämän pohdinnan pointtina taisi olla mietintä siitä, miksi aikuisen on niin vaikea luottaa siihen, että lapsi oikeasti kokee maailman toisin. Ei ole pakko lähteä mukaan leikkiin, jossa ikkunan takana asuu prinsessoja tai vahvistaa lapsen kokemusta siitä, että sängyn alla asuu mörköyhdyskunta joka syö pieniä pensaita aamuisin, mutta olisi aikuisen kuitenkin hyvä antaa luottoa sen verran, ettei lyttää lapsen kokemusta täysin. Olivat ne möröt sitten alitajunnan tuotosta tai kokemusta toisesta, salatusta maailmasta, dissaamisen tuloksena lapsi ei ainakaan rohkeasti kerro tunteistaa ja ajatuksistaan, eikä se näin pikaisesti mietittynä ainakaan kovin positiivinen asia ole...

28.3.2008

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää...?

Usein kuulee sanottavan, että lapsettomat ja tuoreet, ensimmäisen lapsen äidit ovat parhaimpia kasvattajia, ja että kyllä se idealismi ja suuret luulot häviävät kun omia lapsia tulee tai vauva kasvaa isommaksi. Ihan varmasti ne kirkkaan vaaleanpunaiset prillit tipahtavatkin silmiltä, mutta lähteekö idealismikin samalla? Tai tarviiko sen lähteä samalla?

Joskus tulee mieleen, että idealismi pelottaa ja asioihin idealistisesti suhtautuvat ihmiset lähinnä ärsyttävät. Huomaan osin samaa itsessäni, mutta se johtuu yleensä siitä, ettei kyseisillä idealisteilla ole ollut marginaalistakaan käsitystä ns. normaalielämästä, vaan kaikki hajatelmat on perusteltu tukevasti ilmaan. Mutta eihän idealismi sulje pois arkielämää tai tee realistista suhtautumista mahdottomaksi.

Mielestäni idealismi on tietynlainen johtotähti elämässä (näin runollisesti ilmaistuna), periaate ja perusta johon pohjata ajatukset. Ei ideaalin olekaan kai tarkoitus täydellisesti toteutua (silloinhan eläisimme Utopiassa ;) ), mutta sitä kohti voi ja pitääkin pyrkiä. Toki myönnän sen, että minun on helppo puhua: poikani on helppo lapsi (mitä nyt huusi ensimmäiset 4kk ja heräili pitkin yötä yli vuotiaaksi), viihtyy yksinään ja antaa äidin surffailla rauhassa. Niin, on kai se helppoa sitten heitellä yleviä ajatuksia, kun ei tiedä "oikeista ongelmista" mitään... tai sitten ei. Vierestä ystäväni hyvin vaativaa lasta seuratessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se idealismi ole lapsen vaativuudesta tai helppoudesta kiinni, vaan ihan ajattelutavasta.

Idealismin vähättelystä tulee valitettavan usein mieleen katkeruus. Katkeruus siitä, ettei enää itse usko parempaan, ettei enää usko itseensä, ettei toivoa ole. Idealismin vastakohtana tuntuu liian usein olevan kyynisyys, vaikka nämä kyynikot kärkkäästi toteavat olevansa vain realisteja. Kokemusteni perusteella en ihan osta sitä väitettä. Sen myönnän, että on hyvin helppoa olla kyynikko, sillä ihmisiin, asioihin ja elämään dissaavasti ja ylemmyydentuntoisesti suhtautuminen ei juuri voimainponnistuksia kaipaa. Idealismin säilyttäminen nykymaailmassa sen sijaan vaatii jonkin verran töitä, enkä yhtään epäile etteikö idealismini joutuisi koetuksille vielä monen monta kertaa.

Toivon vain, että jaksan pitää idealismini matkassa, sillä ilman sitä maailma näyttää kovin synkältä.

17.3.2008

Muistetaan palkkaus!

Tiedättehän, kun aina sanotaan, ettei koiria ja lapsia saa verrata toisiinsa? No minäpä vertaan - ja varsinkin yhdessä asiassa. Nimittäin palkkauksessa.

Koiramaailmassa pyörineenä palaute ja palkkaus on selkäytimessä. Kun koira toimii kuten ohjaaja haluaa, se saa palkkion: joko kehun, leikkiä, namin tai jotain muuta spesiaalia. Mielestäni tämä on itsestäänselvyys, sillä oikea-aikainen ja oikeudenmukainen palkkaus syventää koiran ja ohjaajan suhdetta. Jostain syystä lasten kohdalla tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, mikä on perin omituista.

Lapsi muodostaa omaa minäkuvaansa ja tietoisuutta itsestään ympäristön palautteen mukaan. Jos ympäristö antaa lapsen ymmärtää, että hän osaa ja onnistuu ja on hyvä, lapselle kehittyy hyvä itsetunto ja hän oppii luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Mutta entä jos ympäristö ei anna palautetta tai palaute on väärää? Mitä tapahtuu jos palkkaus puuttuu? Mitä lapsi oppii, jos hän toimii vanhempien pyyntöjen mukaisesti muttei saa siitä minkäänlaista palautetta?

Aikuiset eivät mielestäni aina ihan ymmärrä, kuinka valtavan suuri merkitys aikuisen arvostuksella on lapsen psyykelle. Ensinnäkin lapsi lukee ympäristöä tiedostamattaan ja tehokkaasti, ja pyrkii miellyttämään aikuisia. Se on ihan luonnollista ottaen huomioon, että aikuiset ovat isoja ja vahvoja ja lapsi on pieni ja heikko. Mielestäni tämä vielä korostaa aikuisen vastuuta: vaatimusten on oltava oikeudenmukaisia ja oikein suoritetuista jutuista ON annettava asianmukainen palaute. Toisekseen, tekee meille aikuisillekin ihan hyvää hieman muistella miltä hyvin ansaittu kehu tuntuu - ja sehän tuntuu ihan perhanan hyvältä!

On aivan käsittämättömän hienoa katsoa, miten lapsen koko olemus syttyy hymyyn kun vanhempi kehuu miten hienosti hän laski mäkeä, miten hyvin jaksoi auttaa kauppakassin purkamisessa, miten ihana hän on vain siinä sylissä köllötellessä. Ja vastaavasti tuntuu hirvittävän pahalta nähdä sen odotuksen sammuvan, jos vanhempi ei tajua tai vaivaudu antamaan palautetta lapsen suorituksesta - edes siitä minkä vanhempi itse on lasta pyytänyt tekemään.

16.3.2008

Jacques Brel: Ne Me Quitte pas

Kuulin tämän laulun ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, kun opiskelukaverini lauloi tämän yhtenä vuosiresitaalikappaleenaan. Itkin katsomossa, enkä ollut ainut. Versio oli suomeksi, ja vasta tänään sain aikaiseksi etsiä Jacques Brelin originaalin.

Tämä kappale on ihana.

Häpeä

Olen huomannut vältteleväni hyi-sanan käyttöä. Tajusin tänään, kuinka suuri painoarvo sanalla (ainakin minulle on), kun toruin lasta koiran potkimisesta. "Ei saa potkia koiraa, HYI!" -lause aiheutti jotenkin todella vastenmielisen olon, enkä yhtään tiedä miksi. Ehkä se liittyy häpeään? Hyi-sanaa on käytetty usein liittäen se häpeän tunteen herättämiseen ja hyi olkoon -huudahduksen tarkoituksena on mielestäni saada lapsi tuntemaan olonsa ja tekemisensä likaiseksi tai ainakin vaivautuneeksi.

Todella usein törmää siihen, että ympäristöä tutkivaa taaperoa torutaan hyihyillä ("HYI, älä laita keppiä suuhun, HYI!"), ja jalkovälin ropeltaminen vasta voimakkaan reaktion nostattaakin ("HYI OLKOON sormet pois sieltä!"). En ymmärrä miksi. Toki on hyvä opastaa lasta siihen, ettei ihan kaikkea kiintoisaa kannata suuhun laittaa ja roplaamisessakin kannattaa pitää jokin raja, mutta en näe mitään tarvetta saada lasta tuntemaan siitä häpeää. Miten se palvelee psyykkistä kehitystä? Ei sitten mitenkään - paitsi jos katsoo häpeän olevan lapselle tarpeellinen, päivittäisessä elämässä läsnä oleva tunne. Minusta häpeäntunteen aiheuttaminen lapselle ei ole millään tasolla tavoiteltavaa, ehkä siksi vierastan hyi-sanan käyttöä niin paljon.

*****

Joissain perheissä on tapana kuitata lapsen kaatuilut ja pyllähtelyt ja siitä seurannut mieliharmi nauramalla. Ymmärrän ajatuksen siellä taustalla: ideana ei ole saattaa lasta naurunalaiseksi, vaan ilmaista, että kaatuminen oli hassu juttu eikä siitä kannata tehdä mitään sen suurempaa numeroa. Minä en kuitenkaan pidä tuosta tavasta, sillä se luo lapselle ristiriidan: kaaduin -> pelästyin/sattuu/paha mieli -> muut nauraa. Pieni lapsi ei ymmärrä naurun logiikkaa, sillä se ei ole missään linjassa lapsen oman kokemuksen kanssa. Lähinnä opetuksena on se, että mielipahan ilmaisu saa aikaan naurua.

Olen saanut jo kuullakin kommentteja siitä, että pojalla on aina vapaa pääsy syliin. On lapsen hemmottelua ja paapomista, jos jokaisen muksahduksen jälkeen pääsee äidin syliin turvaan - lapsesta tulee mamis ja turhannyyhkijä! Minusta asia ei todellakaan ole niin. En yksinkertaisesti ymmärrä miten muka kasvatan lapsestani mamista tai nössöä sillä, että hän saa käydä tankkaamassa turvaa epämukavan kokemuksen jälkeen ja on sen jälkeen luottavaisempi kokeilemaan tilannetta uudestaan.

Don't get me wrong, en suinkaan ole joka muksahduksen jälkeen rientämässä lapsen luokse syliä tarjoamaan. Seuraan tilannetta ja olen ns. hollilla, jos poika itse ilmaisee, että nyt tilanne meni liian jännäksi tai epämukavaksi. Jos hän on hieman epävarma ja hakee varmistusta toiminnalleen, saatan todeta "oho, kaatusit", ja kiinnittää sen jälkeen huomion muualle, mutta nauraminen ei todellakaan ole se reaktio mikä ensimmäisenä tulee mieleen.

Ehkä tässä(kin) on kyse sukupolvien välisestä kuilusta ja wanhakantaisesta suomalaiskansallisesta mentaliteetista; pojat ei itke, eikä toisaalta tyttöjenkään ole tarvis kovasti harmistustaan näyttää. "Elämä on kovaa, kestä se tai muuten..."
Mielestäni vanhempien ei välttämättä olisi tarvis alleviivata elämän kovuutta jo pienestä pitäen, kasvaessaan lapsi pääsee varmasti kokemaan sitä ihan riittämiin.

13.3.2008

Kielletyt tunteet, onko niitä?

Eilen Iltalehden verkkojulkaisun uutispalstalla puhuttiin Väestöliiton uudesta kirjasta Äidin kielletyt tunteet. Tänään Iltalehti kysyi perhe-osiossaan: Äiti, uskallatko olla vihainen?Vihdoinkin!

Äitiyteen liittyy äärimmäisen voimakkaita myyttejä, joita äidit omalta osaltaan ruokkivat myös itse. Yksi voimakkaimpia on se, että äiti ei saa suuttua eikä pahoittaa lapsen mieltä, vaan äidin on oltava aina pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä-ääninen ja whatnot. Vähemmästäkin sitä repii huonommuutta ja paska äiti-fiiliksiä. Ympäristön dissaus ja tuhahtelut väsymyksestä valittaessa eivät ainakaan auta ("pakkoko se penska oli tehdä jos noin paljon ahistaa?"), jolloin kynnys lähteä hakemaan apua saati edes puhua tunteistaan ääneen kasvaa liian suureksi.

Olen monen monituista kertaa puhunut omista "kielletyistä tunteistani", ja lähes joka kerta vastaanotto on ollut ainakin jossain määrin kauhistunut. Että tuore äiti sanoo ajatelleensa, että heittäisi lapsen parvekkeelta - toteaa, että lapsi hiljenisi jos sen naaman päälle painaisi tyynyn. Eihän se ole normaalia, huono ja vastuuton äiti, kamalaa! Pitäisikö soittaa sosiaaliviranomaisille?*

Ei ole olemassa kiellettyjä tunteita, on vain tunteita. Ne on kylläkin mahdollista jaotella positiivisiin, negatiivisiin ja neutraaleihin tunteisiin, mutta kiellettyjä ne eivät ole. On hyvä tunnistaa mistä tunteet juontavat juurensa, sillä niille on yleensä varsin luonnollinen selitys, kuten hormonit, massiivinen univaje tai vaan täysin muuttunut elämäntilanne, jossa on ihan yksin. Toki tämä kuulostaa vähemmän dramaattiselta ja sensaatioindeksikin on hieman eri luokkaa kuin "sekopäisyydellä" tai "vanhemmaksi kelpaamattomuudella."

Kun vielä alettaisiin julkisesti puhua, että isilläkin on oikeus negatiivisiin tunteisiin...


*Ja ennenkuin kukaan lukijoistani tekee ilmoitusta eteenpäin, niin tiedoksi, että kun kanniskelee järjettömän väsyneenä pari-kolme kuukautta putkeen öisin selkä kaarella kirkuvaa lasta, mieleen tulee vähän muitakin kuin niitä vaaleanpunaisia söpistelyajatuksia. Onneksi se aika on jo takana, vaikka silloin tuntuikin, ettei siitä hengissä selviä.

29.2.2008

Moraaliseettistä ahdistusta

Olen aina vierastanut sitä, että nuoruudessa tehdyt periaatepäätökset kuitataan haihatteluksi ja todetaan, että kyllä se siitä, kun kasvat aikuiseksi. Tottakai on niitäkin asioita, mihin nuorena suhtautuu hyvinkin aggressiivisesti ja mustavalkoisesti ja niin pitääkin! Sehän on nuoren tapa irtautua vanhemmistaan ja vanhempiensa ikäpolvesta, tehdä pesäeroa lapsuuteen ja lähteä kasvattamaan omaa ajattelua ja vakaumuksia. Koen kuitenkin aika surullisena sen, että nuoruuden intohimoiset mielenilmaukset eivät muka olisi säilyttämisen arvoisia tai että nuoren olisi jotenkin välttämätöntä "kasvaa aikuiseksi ja lopettaa turhanpäiväinen hömpöttely."

Viime aikoina olen kovasti miettinyt vegaaniutta, tai paremminkin omaa versiotani siitä. Vegaanihan en ole, sillä käytän nahkakenkiä, villasukkia, epävegaanisia lääkkeitä, kosmetiikkaa ja puhdistusaineita, lisäksi lapsi käyttää villahousuja kestovaippojen kuorina. Syömme kuitenkin vegaanisesti, mikä tällä hetkellä riittää minulle. Nyt kuitenkin mieleen on hiipinyt pari epäilystä, D3-vitamiini sekä vanha ystäväni hunaja. Lisäksi olen omaksi järkytyksekseni huomannut muutamaan otteeseen miettiväni lehmänmaidon käyttäjäksi palaamista.

D3-vitamiini on ollut tapetilla jokusen aikaa, lähinnä siksi, että sitä lobataan hyvin voimakkaasti D2-vitamiinin kustannuksella. Jotkut perustelevat D3:n suosimista sillä, että se on "luonnollista" ja D2 "luonnotonta" eli synteettistä, lisäksi D3:n sanotaan imetyvän paremmin. Tippavitamiinit ovat varmaan kohta ainoat saatavilla olevat D2-versiot, monivitamiineissa ja kalsiumyhdistelmätableteissa on järestään D3-vitamiinia. Sinänsä ongelmani on hieman ristiriitainen, sillä D3 eli kolekalsiferoli on (ainakin aiemmin) eristetty villan lanoliinista, enkä välttele villaa, päin vastoin. Tuntuukin hieman typerältä laittaa tyytyväisenä villasukat jalkaan ja lanoliinittaa lapsen villapöksyt ja samalla tiukasti kieltäytyä D3-valmisteesta... Perustelen tämän itselleni sillä, että lanoliini on ok jalassa vaan ei suussa.
Tällä hetkellä olen kiertänyt dilemman lisäämällä lapsen D2-tippojen annostuksen kaksinkertaiseksi.

Hunaja ja erilaiset mehiläistuotteet ovat yksi luonnon ällistyttävimpiä tuotoksia: täynnä ravintoa ja hyvää tekeviä aineita niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Mehiläistuotteita käytetään laajalti kosmetiikkateollisuudessa niiden ominaisuuksien vuoksi, eikä syyttä. Kuitenkin niiden tuotanto on eläimiä riistävää. Mehiläiset karkotetaan pesistä yleisimmin savun avulla, mutta prosessissa kuolee aina osa hyönteisistä. Hunaja kerätään pois ja tilalle laitetaan sokeria, mikä on oikeastaan mielestäni se ikävin asia: ihminen kerää herkun ja lykkää tilalle ravitsemuksellisesti köyhää mukakorviketta. Monet eivät edes hahmota mehiläistuotteiden olevan eläinperäisiä ja ovat hämmästyneitä kun kieltäydyn hunajalusikallisesta teessäni. Jostain syystä eläimen arvo vähenee sen myötä, mitä pienempi se on - hyönteisillä ei ole merkitystä, koska ne ovat niin pieniä, ja lisäksi mehiläiset pistää.

Lehmänmaitoa tuskin otan ruokavaliooni takaisin, sillä se assosioituu niin voimakkaasti riistämiseen, että ajatus valiomaidosta suussa saa voimaan pahoin. Plus että en millään tasolla usko maitojaterveys-lafkan propagandaan lehmänmaidon ylivertaisista ominaisuuksista.


Vegaanipiireissä olen ollut epäsikiö jo vuosia, siitä lähtien kun toin julki, että omistan koiran, eikä minulla ole minkään valtakunnan aikomusta tehdä siitä vegaania - päin vastoin, se olisi minusta lähinnä irvokasta. Tuo piiri on moralisoinut ja kaatanut täyslaidallisen niskaan kauan sitten, sen väen puheet eivät erityisemmin hetkauta (tosin, tuskin enää edes muistavat, sillä lopetin aktiivihörhöilyn sillä saralla jo jokusen aikaa sitten). Enemmän häiritsee oma korvien välini. Koen pettäväni itseni, jos nyt luovun periaatteistani, olkoonkin, että vain pienestä osasesta. Minkälaisen opetuksen annan lapselleni - että on ok lopettaa jokin tärkeä juttu, jollei sitä vaan jaksa tai viitsi? Että ympäristön paineille on hyvä antaa periksi ja mukautua muiden mielipiteisiin? Entä jos nyt alan käyttää hunajaa ja D3:sta, syönkö ensi jouluna jo paistettua sianpersusta rasva suupielistä roiskuen? Ajatuskin ällöttää.


Jotkut sanovat puolivitsillään, että periaatteet on pidettävä siihen asti, kunnes niistä luovutaan. Mutta milloin on oikea aika luopua, ja mistä syystä?

23.2.2008

End of an Era...



Leikkasin viime viikolla poitsulta pellehermanni-tyyliset korvakiehkurat pois, kun ne alkoivat olla niin pitkänhuiskeat jo. Siinä niitä kiehkuroita kämmenellä katsellessa jäin miettimään, miten suuri asia se hiustenleikkuu on. Jotenkin se saksien pieni nipsaisu ja vauvahiusten leijailu lattialle merkitsee jonkinlaista siirtymäriittiä vauvuudesta lapsuuteen - se pieni, avuton vauva ei enää olekaan vauva, vaan jotain isompaa. Lapsen ulkonäkökin muuttuu usein ihan selvästi, ja hahmoon tulee jotain aavistuksen vierasta, vaikka lapsi olisi edelleen ihan se sama, tuttu, ihana, rakas ipana.

"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisekseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön."
(Kahlil Gibran: Profeetta, suom. Annikki Setälä 1968)

Kai oleellinen osa vanhemmuutta on ymmärtää se, että lapset ovat vain lainassa, ja ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin heistä pitää luopua. Ja vaikka se onkin sinänsä itsestään selvää, siitä tulee kuitenkin haikea mieli.

14.2.2008

14.2.

Ystävä on ihminen, jonka kanssa voi pitää hauskaa, käydä elokuvissa, syömässä tai lenkillä, jonka kanssa ihmetellä maailman menoa, siunailla päättäjien törttöilyjä ja kirota sitä kun kaikesta pitää maksaa koko ajan enemmän. Ystävän kanssa voi purkaa parisuhdehuolia, manailla huonosti nukkuvia lapsia, koiran käytösongelmia ja sitä, miten takamus tuntuu leviävän koko ajan.

Mutta ystävän kanssa voi myös istua alas ja itkeä, kun ei vaan jaksa. Ystävän kanssa voi olla hiljaa ja nautiskella, ilman kiirettä mihinkään tai tarvetta täyttää hiljaisuutta turhilla sanoilla. Voi olla erossa kuukausia, jopa vuoden - ja jatkaa taas siitä, mihin viimeksi jäi. Ystävä uskaltaa sanoa vastaan, olla eri mieltä ja todeta "Olet idiootti", jos tilanne niin vaatii.

Ystävä näkee ja tuntee sinut sellaisena kuin olet, ja on silti ystäväsi. Olen onnekas, sillä minulla on muutama tällainen ystävä - kiitos, että olette olemassa.


Hyvää ystävänpäivää kaikille!

10.2.2008

Jos olisin...

Jos olisin...
... puu, olisin kuusi.
... kukka, olisin leskenlehti.
... juoma, olisin tee.
... auto, olisin VW.
... eläin, olisin karhu.
... ääni, olisin tuulenmyräkkä puissa.
... väri, olisin tummansininen tai burgundinpunainen.
... vaate, olisin villasukat.
... hedelmä, olisin omena.
... ruoka, olisin itämainen soijapata.
... mauste, olisin mustapippuri.
... lelu, olisin keinuhevonen.

Ainakin tänään.
Entäs sinä?

(Idea napattu Ammiksen liinataivaasta.)

30.1.2008

Ihme ja kumma ja kaikkea jännää

"Ihme ja kumma
1. Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.
Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.


2. Siilillä on piikit, linnulla on höyhenet,
pupulla ja oravalla turkit pehmoiset.

Maailmassa monta...

3. Muurahaiset aina rakentaa ja rakentaa,
vaan eivätkö ne koskaan valmihiksi saa?

Maailmassa monta...

4. Matkamies käy rantaan lammen vettä juodakseen,
niin peilikuva katsoo alta tyynen veen.

Maailmassa monta...

5. Mitenkähän lumpeet kelluu veden pinnalla,
ja yhtä kevyt korento on niiden rinnalla?

Maailmassa monta...

6. Kalat asuu vedessä ja kuu ja tähdet taivaalla,
mut lapset voivat purjehtia unilaivalla.

Maailmassa monta..."
(sanat Marjatta Pokela - Pirkko Koskimies)


Käytiin tänään lapsen kanssa kävelyllä; vietiin lasipurkkeja keräykseen ja kierrettiin siitä talo ja sitten kotiin. Aikaa meni reilu tunti, kun piti katsella lentokoneita, ruohoa, lumikikkareita, risuja, roskia, vastaantulevia ihmisiä, lintuja, omia kenkiä, julistaa kovaan ääneen Asioita ja tehdä muutakin tärkeää. Lapsella oli hauskaa, äidille meinasi tulla lopussa vähän vilu... :P

Siinä kävellessä jälleen kerran mieleen tuo Ihme ja kumma -laulu. (Jostain syystä se on soinut päässä toista viikkoa, kai sitten liittyy tuohon lapsen ikävaiheeseen.) Jäin miettimään, miten valtavaa onnea ja löytämisen riemua pieni lapsi saakaan kaikesta mahdollisesta ja miten tiedon lisääntyessä siitä tuppaa tulemaan arkipäiväistä. Kuten esimerkiksi, kuinka moni aikuinen jää haltioituneena tuijottamaan maassa makaavaa roskaa olematta muiden mielestä vähintäänkin originelli? Miksi asioiden ihmettely koetaan niin turhanpäiväiseksi ja "lapselliseksi"?

Entä jos tänään ottaisitkin asiaksesi katsoa maailmaa lapsen silmin? Mitä hävittävää (tai hävettävää) sinulla on?

27.1.2008

Entäs jos...?

Törmäsin Imetyksen tuki ry:n keskustelupalsta Maitolaiturilla erittäin mielenkiintoiseen ketjuun.
Siinä imetysaktiiveja ja omassa imetyksessään onnistuneita pyydettiin miettimään, entäs jos kaikki olisikin mennyt toisin, entä jos olisikin epäonnistunut. Varsin hyvä aihe!

*****

Edit: Voisin toki itsekin miettiä, että entäs jos...?

Kätilöopistolla synnytys meni varsin hyvin ja kävelin itse reippaasti osastolle. Kaikki tuntui sujuvan mainiosti, ja toki imettäminen oli itsestään selvyys. Ensimmäinen päivä meni mukavasti, toisena päivänä alkoi huuto: vauva imi ja imi, ja huusi ja huusi. Punnituksessa selvisi, ettei painoa ole tullut lisää, itse asiassa se oli pudonnut liikaa. Omakätilön kanssa todettiin, että vauva ei jostain syystä saa rinnoista maitoa, vaikka ne ovat täynnänsä ja valuvat solkenaan - varsinkin, jos katson vauvaan päin. Pumpulle heruin viidessä minuutissa yli 70ml, eli ongelma ei todellakaan ollut maidontuotannossa!

Lääkärintarkastuksessa vauvan paino oli tippunut 11%. Se oli liikaa, aivan liikaa. Minä istuin yöllä pumppaushuoneessa huutavan vauvan kanssa, pumppasin ja itkin, miksen osaa ruokkia omaa vauvaani. Hörpyttämällä maitoa meni reippaasti, rinnalta vauva ei saanut mitään. Mietin, mistä helkkarista saan ostettua rintapumpun lauantai-iltana kun kotiudutaan...

Loppujen lopuksi ongelman syyksi selvisi niinkin yksinkertainen asia kuin mun ylipinkeät, valtaisat rinnat ja niihin suhteutettuna vauvan pienenpieni suu. Rintakumi ratkaisi asian, mutta noina yöllä itkettyinä tunteina luulisin nähneeni pienen pilkahduksen imetyksessä epäonnistuneen maailmaa: hirvittävä epätoivo, pettymys, huonouden, rikkinäisyyden ja täydellisen epäonnistumisen tunne - mikä minussa on vikana, miksi en osaa, miksi en kykene, miksi olen näin huono, miksi en pysty siihen mihin mun luontaisesti naisena pitäisi pystyä? Sitä tunnetta en ihan oikeasti soisi kenellekään, enkä toivo sitä itse joutuvani enää kokemaan.


Mulla ei ole minkään valtakunnan varaa kulkea nokka pystyssä, vaikka olen taaperoimettäjä. Olen aidosti nöyrän onnellinen ja kiitollinen, että olen imettänyt ja että se on sujunut hyvin - ja olen äärettömän pahoillani siitä, jos se ei jollain toisella äidillä onnistu.

The Good Shepherd

Katsottiin äsken miehen kanssa Robert De Niron esikoisohjaus, The Good Shepherd. Filmiä markkinoitiin aikoinaan muistaakseni ainakin Robert De Niron härskillä hahmolla, joka hyväksikäytti nuoria idealisteja omien missioidensa suorittamiseen, mutta ei elokuva mielestäni siitä kyllä kertonut. Musta se oli suunnattoman surullinen tarina miehestä, joka pelkäsi kaikkia ja kaikkea, ei luottanut kehenkään, ei rakastanut ketään - ei uskaltanut elää. (Tästä kertoi mun mielestä mm. se, että tuo Matt Damonin esittämä hahmo ei vanhentunut elokuvan aikana ollenkaan, ja hänet esitettiin reilusti lyhyempänä kuin muut.)
Toisaalta, mitä tulee pienestä pojasta, joka joutuu todistamaan isänsä itsemurhan?

Vähän veikkaan, että tämä pätkä jää pyörimään pitkäksi aikaa mieleen...

25.1.2008

Läjä hyviä ja vielä parempia neuvoja

- Älä nukuta sitä viereen, tottuu vielä.
- Perhepedissä nukkuvia uhkaa kätkytkuolema.
- Perhepedissä nukkuva vauva ei koskaan opi nukkumaan yksin.
- Jos lapsen nukuttaa viereen/rinnalle, se ei ikinä opi nukahtamaan yksin.
- Jätä vain se lapsi yksin pinnasänkyyn huutamaan illalla, kyllä se oppii nukahtamaan ja nukkumaan yksin.
- Jos vauvaa käy rauhottelemassa öisin kun se herää, se pompottelee vanhempiaan.

- Vauvaa pitää syöttää kolmen tunnin välein korkeintaan 15 minuuttia. Myös yöllä.
- Jos vauva haluaa rintaa usein ja syö pitkään, maito on loppu. Anna korviketta.
- Täysimettäminen on itsekästä. Pitää antaa korviketta, jotta isäkin voi osallistua vauvan hoitoon.
- Maito loppuu kolmikuisena. Loppuu loppuu, niin se loppui minulla ja naapurin Mirkullakin!
- Jos se vauva heräilee yöllä, anna sille perunaa tai puuroa niin se nukkuu koko yön (puhuttaessa pari-kolmikuisesta vauvasta).
- Kiinteät pitää alottaa viimeistään nelikuisena, mielummin kolmikuisena, jotta lapsi oppii syömään.

- Älä kanna lasta koko ajan, siitä tulee läheisriippuvainen. (kantoliinoista)
- Eihän se ikinä opi kävelemään jos sitä kantaa joka paikkaan!
- Kestovaipat häiritsee lapsen motorista kehitystä ja estää kävelemään oppimisen.


Mistä näitä juttuja oikein sikiää??

24.1.2008

Kell' onni on, se onnen kätkeköön?

Imetys on jotenkin omituinen juttu. Käytännössä kaikki ovat sitä mieltä, että se on tärkeä ja tukemisen arvoinen juttu, mutta kun pitäisi ryhtyä sanoista tekoihin, on toinen ääni kellossa. Synnärin imetysohjeet koetaan painostavina, neuvolan kysymykset syyllistävinä, tunnetaan huonommuutta toisiin äiteihin nähden ja pelätään jo valmiiksi maidon loppumista, koska "niinhän kaikilla muillakin kävi". Rinnalle nukuttaminen, tiheän imun kaudet, yösyötöt, isän osallistuminen ja mitä kaikkea - niistä saisi kirjoitettua kymmeniä tekstejä...

*****

Suomessa olisi "yleisesti hyväksyttävää" täysimettää noin 3-4kk, osittaisimetystä voisi jatkaa noin9-10kk ikään asti. Sitten olisi hyvä lopettaa, sillä eihän kukaan normaali äiti imetä yli vuoden ikäistä. Sen ikäinen ei tarvitse äidinmaitoa, sehän muuttuu hyödyttömäksi sokeriliemeksi jo pian puolen vuoden jälkeen. Lisäksi ei ole hyvä opettaa lasta saamaan lohtua rinnoista, sillä lapsen olisi hyvä oppia itsenäiseksi varhain, puhumattakaan äidin omasta vapaudesta. Isäkin jo kaipaa niitä rintoja takaisin.

Monet äidit valittelevat, että Suomessa on vallalla imetysmafia, ja imettämättömiä tai osittaisimettäviä syyllistetään. Jostain kumman syystä imetysluvut on kuitenkin kerrassaan huonot, joten minen ainakaan ymmärrä missä se imetysmafia luuraa - sillä mun korviini termi mafia tarkottaisi sitä, että imetyksen tulisi olla huomattavasti suuremmassa asemassa kuin mitä se nyt on. En vaan voi välttyä ajattelemasta, että imetysmafia-huuteluiden taustalla on epäonnistumisen kokemukset ja huono itsetunto, valitettavasti.

*****

WHO suosittaa imettämistä jatkettavaksi kahden vuoden ikään saakka, mutta se toteutuu vain harvoin. Suomessa taaperoimettäjää katsotaan pitkään ja pahasti, sillä "ison lapsen" imettäminen on kummallista ja epänormaalia. Kommentit suosituksista ja terveyseduista pyyhkäistään sivuun kädellä huitaisten ja tilalle otetaan mitä omituisimpia väitteitä, jotka todellakin voisi ottaa loukkauksena, elleivät ne olisi yleensä niin absurdin typeriä.

On totta, ettei imetyksestä ole yli vuoden ikäiselle radikaalin tärkeää ravitsemuksellista arvoa, mutta toisaalta ei myöskään ole mitään syytä lopettaa sitä. Vauva itse ei ymmärrä syntymäpäivän kaltaisista keinotekoisista rajapyykeistä mitään, eikä se tajua, että tietyllä kellonlyömällä siitä tulee "iso lapsi", joka ei enää tissiä kaipaa.


Minä olen taaperoimettäjä. Kyllä, juuri se omituinen, friikki, itsekäs, epäilyttävä, vastenmielinen ja jopa oksettava äiti, joka imettää yli vuoden ikäistä (tarkemmin sanottuna 1v4kk-ikäistä) lasta, ja tarkoituksena on jatkaa niin kauan kuin lapsi itse haluaa. Olen tyytyväinen, että imetystaipaleeni on sujunut näin pitkään ja että alun hankaluuksista selvittiin voittajina: olen ylpeä siitä, että olen taaperoimettäjä.

Jostain hämärästä, tähän asti selvittämättömästä syystä taaperoimetyksestä ei saisi olla ylpeä - tai sitä ei ainakaan saisi kovin montaa kertaa sanoa. En oikein vieläkään ymmärrä miksi. Onko se joltain pois? Onko taaperoimetys uhka korviketta antavalle vanhemmalle? Pitäisikö olla hiljaa omasta onnistuneesta imetyksestä, koska joku toinen on ehkä epäonnistunut tai kokee imetyksen ahdistavana? Onko takana se vanha ystävämme, suomalaiskansallinen ylpeysviha?

En minä imetä "vain ylpeyden tähden" (mitä ikinä se sitten tarkottaakaan) tai käytä rintaa lohdukkeena, vaan taustalla on paitsi halu noudattaa suosituksia (edes jossain asiassa ;) ), myös terveydelliset ja ravitsemukselliset syyt. Kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei niillä ole mitään merkitystä. Taaperoimetys on epänormaalia, luonnotonta ja omituista, ja sen puolustelu koetaan kehuskeluna ja ylpeilynä. Lisäksi joillain sukulaisilla tuntuu olevan hirveä hätä siitä, että vauva oppisi nukkumaan yönsä syömättä ja olemaan itsenäinen, ja taas - jotta äiti ei olisi sidottu lapseen! (huoh...)

Vaikka eipä sillä, onhan sitä toisaalta hupaisaa seurata, minkälaisia angsteja perheemme ulkopuoliset ihmiset tästä taaperoimetyksestä repivät. Kai se sitten tarkottaa, että elämässä menee hyvin, jos voi moisesta ahdistua ja paheksua.



*****

Muutama linkki taaperoimetyksestä:

21.1.2008

Jan Guillou: Pahuus
Sain juuri luettua Jan Guilloun omaelämänkerrallisen kirjan Pahuus. Se kertoo toisen maailmansodan jälkeisessä Ruotsissa Erik-nimisestä teinipojasta, joka kasvaa sadistisisen isänsä ("faijan") pieksämänä, hallitsee koulumaailmassa jengiä ja joutuu lopulta sisäoppilaitokseen, jossa vallitsee kova kuri ja jossa simputus on hyve. Kirja on ollut meillä hyllyssä ja lukulistalla jo pitkään, mutta sain loppukipinän sen lukemiselle Jari Sinkkoselta. Luin nimittäin hänen isäsuhteita käsittelevää kirjaansa Isän kanssa, jossa Jan Guillou oli yksi esimerkki rääkätystä lapsesta. Sinkkonen oli lukenut Guilloun kirjan, ja otti häneen yhteyttä kysyäkseen, miten hän voi vielä olla hengissä. Guillou kertoi, että kaikki muu kirjassa on totta, mutta "faija" ei ollut hänen isänsä, vaan isäpuolensa. Sinkkonen oli vakuuttunut, että tämä oli syy Guilloun selviämiseen.


Voin hyvin harvoin pahoin, mutta jo tämän kirjan alussa alkoi voimakas henkinen pahoinvointi. Miten kukaan pystyy - miten kukaan voi? Ja toisaalta - eihän nyt Ruotsissa tommosta voi tapahtua, sehän on meidän naapurimme, vähän kuin Suomi!
Silmät avaava lukukokemus, vaikkakaan en siitä erityisemmin nauttinut...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...