28.3.2008

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää...?

Usein kuulee sanottavan, että lapsettomat ja tuoreet, ensimmäisen lapsen äidit ovat parhaimpia kasvattajia, ja että kyllä se idealismi ja suuret luulot häviävät kun omia lapsia tulee tai vauva kasvaa isommaksi. Ihan varmasti ne kirkkaan vaaleanpunaiset prillit tipahtavatkin silmiltä, mutta lähteekö idealismikin samalla? Tai tarviiko sen lähteä samalla?

Joskus tulee mieleen, että idealismi pelottaa ja asioihin idealistisesti suhtautuvat ihmiset lähinnä ärsyttävät. Huomaan osin samaa itsessäni, mutta se johtuu yleensä siitä, ettei kyseisillä idealisteilla ole ollut marginaalistakaan käsitystä ns. normaalielämästä, vaan kaikki hajatelmat on perusteltu tukevasti ilmaan. Mutta eihän idealismi sulje pois arkielämää tai tee realistista suhtautumista mahdottomaksi.

Mielestäni idealismi on tietynlainen johtotähti elämässä (näin runollisesti ilmaistuna), periaate ja perusta johon pohjata ajatukset. Ei ideaalin olekaan kai tarkoitus täydellisesti toteutua (silloinhan eläisimme Utopiassa ;) ), mutta sitä kohti voi ja pitääkin pyrkiä. Toki myönnän sen, että minun on helppo puhua: poikani on helppo lapsi (mitä nyt huusi ensimmäiset 4kk ja heräili pitkin yötä yli vuotiaaksi), viihtyy yksinään ja antaa äidin surffailla rauhassa. Niin, on kai se helppoa sitten heitellä yleviä ajatuksia, kun ei tiedä "oikeista ongelmista" mitään... tai sitten ei. Vierestä ystäväni hyvin vaativaa lasta seuratessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se idealismi ole lapsen vaativuudesta tai helppoudesta kiinni, vaan ihan ajattelutavasta.

Idealismin vähättelystä tulee valitettavan usein mieleen katkeruus. Katkeruus siitä, ettei enää itse usko parempaan, ettei enää usko itseensä, ettei toivoa ole. Idealismin vastakohtana tuntuu liian usein olevan kyynisyys, vaikka nämä kyynikot kärkkäästi toteavat olevansa vain realisteja. Kokemusteni perusteella en ihan osta sitä väitettä. Sen myönnän, että on hyvin helppoa olla kyynikko, sillä ihmisiin, asioihin ja elämään dissaavasti ja ylemmyydentuntoisesti suhtautuminen ei juuri voimainponnistuksia kaipaa. Idealismin säilyttäminen nykymaailmassa sen sijaan vaatii jonkin verran töitä, enkä yhtään epäile etteikö idealismini joutuisi koetuksille vielä monen monta kertaa.

Toivon vain, että jaksan pitää idealismini matkassa, sillä ilman sitä maailma näyttää kovin synkältä.

17.3.2008

Muistetaan palkkaus!

Tiedättehän, kun aina sanotaan, ettei koiria ja lapsia saa verrata toisiinsa? No minäpä vertaan - ja varsinkin yhdessä asiassa. Nimittäin palkkauksessa.

Koiramaailmassa pyörineenä palaute ja palkkaus on selkäytimessä. Kun koira toimii kuten ohjaaja haluaa, se saa palkkion: joko kehun, leikkiä, namin tai jotain muuta spesiaalia. Mielestäni tämä on itsestäänselvyys, sillä oikea-aikainen ja oikeudenmukainen palkkaus syventää koiran ja ohjaajan suhdetta. Jostain syystä lasten kohdalla tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, mikä on perin omituista.

Lapsi muodostaa omaa minäkuvaansa ja tietoisuutta itsestään ympäristön palautteen mukaan. Jos ympäristö antaa lapsen ymmärtää, että hän osaa ja onnistuu ja on hyvä, lapselle kehittyy hyvä itsetunto ja hän oppii luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Mutta entä jos ympäristö ei anna palautetta tai palaute on väärää? Mitä tapahtuu jos palkkaus puuttuu? Mitä lapsi oppii, jos hän toimii vanhempien pyyntöjen mukaisesti muttei saa siitä minkäänlaista palautetta?

Aikuiset eivät mielestäni aina ihan ymmärrä, kuinka valtavan suuri merkitys aikuisen arvostuksella on lapsen psyykelle. Ensinnäkin lapsi lukee ympäristöä tiedostamattaan ja tehokkaasti, ja pyrkii miellyttämään aikuisia. Se on ihan luonnollista ottaen huomioon, että aikuiset ovat isoja ja vahvoja ja lapsi on pieni ja heikko. Mielestäni tämä vielä korostaa aikuisen vastuuta: vaatimusten on oltava oikeudenmukaisia ja oikein suoritetuista jutuista ON annettava asianmukainen palaute. Toisekseen, tekee meille aikuisillekin ihan hyvää hieman muistella miltä hyvin ansaittu kehu tuntuu - ja sehän tuntuu ihan perhanan hyvältä!

On aivan käsittämättömän hienoa katsoa, miten lapsen koko olemus syttyy hymyyn kun vanhempi kehuu miten hienosti hän laski mäkeä, miten hyvin jaksoi auttaa kauppakassin purkamisessa, miten ihana hän on vain siinä sylissä köllötellessä. Ja vastaavasti tuntuu hirvittävän pahalta nähdä sen odotuksen sammuvan, jos vanhempi ei tajua tai vaivaudu antamaan palautetta lapsen suorituksesta - edes siitä minkä vanhempi itse on lasta pyytänyt tekemään.

16.3.2008

Jacques Brel: Ne Me Quitte pas

Kuulin tämän laulun ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, kun opiskelukaverini lauloi tämän yhtenä vuosiresitaalikappaleenaan. Itkin katsomossa, enkä ollut ainut. Versio oli suomeksi, ja vasta tänään sain aikaiseksi etsiä Jacques Brelin originaalin.

Tämä kappale on ihana.

Häpeä

Olen huomannut vältteleväni hyi-sanan käyttöä. Tajusin tänään, kuinka suuri painoarvo sanalla (ainakin minulle on), kun toruin lasta koiran potkimisesta. "Ei saa potkia koiraa, HYI!" -lause aiheutti jotenkin todella vastenmielisen olon, enkä yhtään tiedä miksi. Ehkä se liittyy häpeään? Hyi-sanaa on käytetty usein liittäen se häpeän tunteen herättämiseen ja hyi olkoon -huudahduksen tarkoituksena on mielestäni saada lapsi tuntemaan olonsa ja tekemisensä likaiseksi tai ainakin vaivautuneeksi.

Todella usein törmää siihen, että ympäristöä tutkivaa taaperoa torutaan hyihyillä ("HYI, älä laita keppiä suuhun, HYI!"), ja jalkovälin ropeltaminen vasta voimakkaan reaktion nostattaakin ("HYI OLKOON sormet pois sieltä!"). En ymmärrä miksi. Toki on hyvä opastaa lasta siihen, ettei ihan kaikkea kiintoisaa kannata suuhun laittaa ja roplaamisessakin kannattaa pitää jokin raja, mutta en näe mitään tarvetta saada lasta tuntemaan siitä häpeää. Miten se palvelee psyykkistä kehitystä? Ei sitten mitenkään - paitsi jos katsoo häpeän olevan lapselle tarpeellinen, päivittäisessä elämässä läsnä oleva tunne. Minusta häpeäntunteen aiheuttaminen lapselle ei ole millään tasolla tavoiteltavaa, ehkä siksi vierastan hyi-sanan käyttöä niin paljon.

*****

Joissain perheissä on tapana kuitata lapsen kaatuilut ja pyllähtelyt ja siitä seurannut mieliharmi nauramalla. Ymmärrän ajatuksen siellä taustalla: ideana ei ole saattaa lasta naurunalaiseksi, vaan ilmaista, että kaatuminen oli hassu juttu eikä siitä kannata tehdä mitään sen suurempaa numeroa. Minä en kuitenkaan pidä tuosta tavasta, sillä se luo lapselle ristiriidan: kaaduin -> pelästyin/sattuu/paha mieli -> muut nauraa. Pieni lapsi ei ymmärrä naurun logiikkaa, sillä se ei ole missään linjassa lapsen oman kokemuksen kanssa. Lähinnä opetuksena on se, että mielipahan ilmaisu saa aikaan naurua.

Olen saanut jo kuullakin kommentteja siitä, että pojalla on aina vapaa pääsy syliin. On lapsen hemmottelua ja paapomista, jos jokaisen muksahduksen jälkeen pääsee äidin syliin turvaan - lapsesta tulee mamis ja turhannyyhkijä! Minusta asia ei todellakaan ole niin. En yksinkertaisesti ymmärrä miten muka kasvatan lapsestani mamista tai nössöä sillä, että hän saa käydä tankkaamassa turvaa epämukavan kokemuksen jälkeen ja on sen jälkeen luottavaisempi kokeilemaan tilannetta uudestaan.

Don't get me wrong, en suinkaan ole joka muksahduksen jälkeen rientämässä lapsen luokse syliä tarjoamaan. Seuraan tilannetta ja olen ns. hollilla, jos poika itse ilmaisee, että nyt tilanne meni liian jännäksi tai epämukavaksi. Jos hän on hieman epävarma ja hakee varmistusta toiminnalleen, saatan todeta "oho, kaatusit", ja kiinnittää sen jälkeen huomion muualle, mutta nauraminen ei todellakaan ole se reaktio mikä ensimmäisenä tulee mieleen.

Ehkä tässä(kin) on kyse sukupolvien välisestä kuilusta ja wanhakantaisesta suomalaiskansallisesta mentaliteetista; pojat ei itke, eikä toisaalta tyttöjenkään ole tarvis kovasti harmistustaan näyttää. "Elämä on kovaa, kestä se tai muuten..."
Mielestäni vanhempien ei välttämättä olisi tarvis alleviivata elämän kovuutta jo pienestä pitäen, kasvaessaan lapsi pääsee varmasti kokemaan sitä ihan riittämiin.

13.3.2008

Kielletyt tunteet, onko niitä?

Eilen Iltalehden verkkojulkaisun uutispalstalla puhuttiin Väestöliiton uudesta kirjasta Äidin kielletyt tunteet. Tänään Iltalehti kysyi perhe-osiossaan: Äiti, uskallatko olla vihainen?Vihdoinkin!

Äitiyteen liittyy äärimmäisen voimakkaita myyttejä, joita äidit omalta osaltaan ruokkivat myös itse. Yksi voimakkaimpia on se, että äiti ei saa suuttua eikä pahoittaa lapsen mieltä, vaan äidin on oltava aina pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä-ääninen ja whatnot. Vähemmästäkin sitä repii huonommuutta ja paska äiti-fiiliksiä. Ympäristön dissaus ja tuhahtelut väsymyksestä valittaessa eivät ainakaan auta ("pakkoko se penska oli tehdä jos noin paljon ahistaa?"), jolloin kynnys lähteä hakemaan apua saati edes puhua tunteistaan ääneen kasvaa liian suureksi.

Olen monen monituista kertaa puhunut omista "kielletyistä tunteistani", ja lähes joka kerta vastaanotto on ollut ainakin jossain määrin kauhistunut. Että tuore äiti sanoo ajatelleensa, että heittäisi lapsen parvekkeelta - toteaa, että lapsi hiljenisi jos sen naaman päälle painaisi tyynyn. Eihän se ole normaalia, huono ja vastuuton äiti, kamalaa! Pitäisikö soittaa sosiaaliviranomaisille?*

Ei ole olemassa kiellettyjä tunteita, on vain tunteita. Ne on kylläkin mahdollista jaotella positiivisiin, negatiivisiin ja neutraaleihin tunteisiin, mutta kiellettyjä ne eivät ole. On hyvä tunnistaa mistä tunteet juontavat juurensa, sillä niille on yleensä varsin luonnollinen selitys, kuten hormonit, massiivinen univaje tai vaan täysin muuttunut elämäntilanne, jossa on ihan yksin. Toki tämä kuulostaa vähemmän dramaattiselta ja sensaatioindeksikin on hieman eri luokkaa kuin "sekopäisyydellä" tai "vanhemmaksi kelpaamattomuudella."

Kun vielä alettaisiin julkisesti puhua, että isilläkin on oikeus negatiivisiin tunteisiin...


*Ja ennenkuin kukaan lukijoistani tekee ilmoitusta eteenpäin, niin tiedoksi, että kun kanniskelee järjettömän väsyneenä pari-kolme kuukautta putkeen öisin selkä kaarella kirkuvaa lasta, mieleen tulee vähän muitakin kuin niitä vaaleanpunaisia söpistelyajatuksia. Onneksi se aika on jo takana, vaikka silloin tuntuikin, ettei siitä hengissä selviä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...