13.12.2009

Onks mopoo näkyny?

Olen hurahtanut neulomiseen. Vuosi sitten kokeilin virkkaamista, mutta se on jotenkin tylsää ja nahkeaa (kun pitää sitä virkattavaa kappaletta lähmätä kädessä koko ajan), mutta puikkojen kanssa sohlaaminen on varsin kivaa.

Aloitin liki nollasta eli mahdollisimman helpoista jutuista: ainaoikeaa, pitkillä puikoilla ja rinkuloilla, metallilla, muovilla, bambulla ja ebenholzilla. Patjansuojus lapselle Huopasesta, Baktus OnLine keltavioletista aloevera-jojobaöljy-e-vitamiinilangasta ja eriparisukat sinisävyisestä vastaavasta. Eilen ostin viisi kerää lisää lankaa, ja nyt on pyöröpuikoilla Möbius suljettuna turkkilaisena. Suunnitelmissa on vielä vaikka mitä, ja uusia puikkojakin pitäisi varmaan ostaa.

Niin että jos näette semmoisen mopon, hypätkää pois alta. Se ei taida pysähtyä vielä hyvään aikaan.

23.11.2009

Hormonilla hymyä huuleen

Tämä syksy on ollut jotenkin paljon valoisampi kuin viime vuoden syksy. Onko syynä parempi sopeutuminen, helppo syyslukukausi, lapsen ikä... en tiedä. Veikkaisin kuitenkin vahvasti sen puolesta, että olemme koko perhe syöneet vahvaa D-vitamiinivalmistetta (20µg) syksyn alusta lähtien. D-vitamiinin terveysvaikutuksista on viime aikoina puhuttu paljon, ja lista sen vaikutusalueesta kasvaa koko ajan (tiedän juu, mainossivusto, mutta siellä on aika kattavasti selostettu kuin monitahoinen aine on kyseessä).

Minulla oli jossain joskus tallella jonkinlainen sivusto, jolle oli koottu reippaiden yliannosten sivuvaikutuksia. Pahus vieköön, se on hävinnyt jonnekin... Joka tapauksessa; homman idea oli siinä, että vasta noin tuhatkertaiset annokset alkoivat tuottaa ikäviä, joskin ohimeneviä sivuvaikutuksia. Jostain kumman syystä Suomessa D:n saantisuositukset ovat edelleen aikamoisen matalalla tasolla, vaikka lienee pitkälti jo yleisessä tiedossa, etteivät suositellut annokset (7,5µg/10µg) valtaosalla väestöstä täyty. Suositellut päiväannokset vaihtelevat hämmentävästi 10µg:sta jopa 250µg:aan päivässä lähteestä riippuen. Suomessa Valtion ravitsemuslautakunta määrittelee suurimmaksi hyväksyttäväksi päiväsaanniksi aikuiselle 50 µg/vrk.

Suosituksia olisi tosiaankin varaa nostaa, mutta sitä ei tehdä. Nostamisesta on puhuttu jo vuosia, mutta toiminta on jäänyt leukojenlouskutuksen asteelle, vaikka hyvin tiedetään suomalaisten kärsivän varsinkin pimeään aikaan d-vitamiinin puutteesta. Ajatellaanko sitten, että yllytetään kansa syömään rasiamargariinia ja rasvaista kalaa, ja kuitataaan saantitarve sillä? Ikävä kyllä se ei kuitenkaan taida riittää...

*****

D-vitamiinihan ei nimestään poiketen ole vitamiini laisinkaan, vaan hormoni. Sille vain joskus annettiin nimeksi vitamiini ja nimike on pysynyt - ehkä tottumuksesta, ehkä siksi, että ihmisten on helpompi ymmärtää vitamiininpuute kuin hormoninpuute. ;)

19.11.2009

Joulun odotusta

Marraskuun tultua ja joulukuun lähestyessä alkavat myös erinäiseet tingeltangelit soida niin kauppakeskuksissa, televisiomainoksissa kuin radiossakin. Tämän kaupallisen kulutushysterian keskellä haluaisin vinkata erittäin hyvästä ja tärkeästä tahosta: Suomen Nuorkauppakamarit ry:n Joulupuu-keräyksestä. Pienellä vaivalla ihan jokainen meistä voi auttaa tuomaan jouluiloa lapsille, joille se ei ehkä muuten olisi mahdollista.

Joulupuu-keräys toteutetaan yhteistyössä paikallisen Nuorkauppakamarin, yhteistyöyritysten sekä paikallisen sosiaaliviraston tai muun yhteiskunnallisen toimijan (esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton) kanssa. Samalla annetaan yksityisille ihmisille mahdollisuus kokea antamisen ilo lahjoittamalla uusi, joko ostettu tai omatekoinen lahja haluamalleen lapselle.

Nuorkauppakamarit organisoivat lahjojen keräämisen mm. järjestämällä keräyspisteitä helppojen kulkuteiden varrelle esim. paikallisiin ostoskeskuksiin. Lahjat toimitetaan paikalliselle sosiaalivirastolle tai muulle toimijalle, joka huolehtii lahjojen jakamisesta oikeisiin osoitteisiin eli vähäosaisille lapsille ja nuorille.

Lahjat ovat konkreettinen avustus ja menevät kokonaan perille 100% varmuudella. Näin jokainen pääsee vaikuttamaan siihen, että yhä useampi lapsi kokee tänä jouluna hieman onnellisemman juhlan.


Haastan jokaisen blogini lukijan osallistumaan SNKK:n keräykseen sopivaksi katsomallaan tavalla. Haastetta sopii levittää myös eteenpäin. :)


EDIT:
Lisään saman otsikon alle toisen mukavan projektin, Tiimarin Joulumieli-kampanjan. Ensi viikon lopulla ehtii vielä myymälöihin askartelemaan, jollei itse kotona halua väkertää.

10.11.2009

Lumi


Eteläänkin saatiin vähän lunta. Tai räntäähän se kai noin teknisesti on, mutta kutsun lumeksi kuitenkin.



Maisema on heti paljon kauniimpi, kun maa on valkoisena. Valoisampi, rauhallisempi...



Tämäkään lumi tuskin pysyy kovin montaa päivää, joten yritän nauttia siitä täysin siemauksin. Valoisa aika tosin kuluu nyt pitkälti töissä, mutta jos vaikka vielä viikonloppuna olisi lunta, voisi lähteä pellolle tallustelemaan.



Lapset ovat päiväkodissa nauttineen onnesta soikeana lumesta. Kuulemma ensimmäisenä lumipäivänä oli pieniä neniä liiskattu rivissä ikkunaan, kun odotettiin lumileikkejä. Nyt päiväkodin maa on kurainen ja ruskea, mutta jotenkin ne ipanat saavat revittyä riemua kivikoviksi tallautuneista ja hiekkaisista lumikimpaleista.
Osaavat keskittyä olennaiseen.



Sain itseni jo viime viikolla kiinni joulun ajattelemisesta. Ostin joululehdenkin, ja nyt on sentään vasta marraskuu. Shame on me.


Mitä lumi merkitsee sinulle? Onko se talven kohokohta ja riemu vai masennuksen paikka?

6.11.2009

Piikkijonossa tyhmyys tiivistyy

Kävin tänään jonottamassa itselleni H1N1-rokotteen. Satuin eilen surffailemaan kotikaupunkini nettisivuilla ja huomasin, että kaupunki rokottaa terveysalan opiskelijat, jotka joko ovat kentällä tai menossa kentälle. Ja minullahan alkaa harjoittelu maanantaina. Ei muuta kuin toiselle puolelle kaupunkia tentin jälkeen jonottamaan. Jonoa oli ihan kiitettävästi, kun tulin puoliltapäivin paikalle, ja seisoskellessa tuli äkkiä kylmä. Kuuma tee termosmukissa auttoi tosin jonkin verran, mutta kieltämättä kadehdin sitä erästäkin jonottajaa, joka oli varustautunut kahdella lämpökerrastolla ja toppapuvulla.

Jonotuksen aikana sai näppärästi seurailtua ihmisten toimintaa. Jonon loppupäässä pidettiin hajurakoa toisiin, oltiin nätisti rivissä ja katseltiin lattiaa, kattoa, seinää tai mitä nyt milloinkin. Kunhan ei ainakaan sitä vieressä jonottavaa ihmistä. Mitä pidemmälle jono kulki, sitä enemmän siihen alkoi pakkautua ihmisiä, kunnes vähän ennen terveysaseman ovia jono muuttui massaksi, joka jutteli keskenään. Varsin positiivista siis.

Vähemmän positiivista oli joidenkin ihmisten julmettu härskiys. Kun ei kiinnosta jonottaa, tungetaan röyhkeästi suoraan ovelle ja haistatellaan niille, jotka kehtaavat asiasta huomauttaa. Ihmetyttää suunnattomasti se omanapainen minäminäminä -asenne, joka jotenkin oikeuttaa Juuri Minut menemään ohi siinä, missä toiset jonottavat liki kolme tuntia omaa vuoroaan. Kyllä, kolme tuntia ulkona. Onneksi ei ollut pakkasta. (Toisaalta ymmärrän osin niitä ohittajiakin, ei siellä ulkona ilokseen aikaa kuluttanut varpaita kylmettämässä.)

On ihan ymmärrettävää, että lapset ja raskaana olevat pääsevät jonon ohi, mutta en ihan hahmota sitä, miksi terveydenhoitoalan henkilökunnan ja riskiryhmäläisten pitäisi päästä jonon ohi. Kyllä kai yksi aikuinen ihminen jonottaa siinä missä muutkin, olettaen, että hänellä on kaksi tervettä jalkaa ja ymmärrys laittaa vaatteet päälle?

Mutta tulipa jonotettua, ja kolmen ja puolen tunnin odotuksen jälkeen sain piikin käsivarteeni. Mies saa piikin ensi viikon riskiryhmärokotuksessa. Lapsen tilanne onkin sitten hieman epäselvä; yli 3-vuotiaana hän kuuluu kolmanteen (vai neljänteen?viidenteen? - ei näistä pysy selvillä...) ryhmään, jonka rokotukset alkavat viikolla 48, jos alkavat. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että lapsen päiväkodissa on jo varmistettuja sikainfluenssatapauksia, eli rokotteet eivät ainakaan tässä kaupunginosassa missään tapauksessa ehdi ajoissa.

*****

Vaikka piikin otinkin, minulla on edelleen hieman ristiriitaiset tunnelmat asiasta. Jos olisin kotona lapsen kanssa, en välttämättä olisi piikkiä ottanut, sillä silloin olisin todennäköisesti pystynyt omalla huolellisuudella välttämään tartunnan. Mutta kun lapsi on päiväkodissa ja minä harjoittelussa, on riski vain vähän turhan suuri. Ja toki on rehellisesti myönnettävä, että taannoinen pikkutytön kuolema pisti hieman ajattelemaan.

Aika näyttää, mikä on totuus H1N1-epidemiassa, valitettavasti vain aina on niin pirun helppo olla jälkiviisas. Kristallipallojen hankkiminen taas onkin hieman hankalampaa.

17.10.2009

Liskoja ja kärmeksiä




Käväisimme eilen Tropicariossa, trooppisessa eläintalossa liki keskellä Helsinkiä. Paikka oli minulle uusi, vaikka siitä onkin ohi tullut mentyä monet kerrat.




Tropicarioon pääsee varsin näpsäkästi niin bussilla kuin ratikallakin, eikä Sörnäisten metroasemaltakaan kovin pitkä kävelymatka ole. Tila on pieni, mutta nähtävää käärmeissä, liskoissa ja muutamassa hämähäkissä sekä parissa muussa elikossa riittää yllin kyllin.



Lasien takaa tuijoteltiin...
















...oltiin kääryleellä...














...näytettiin kieltä...



(Tämä varaani oli koko perheen lemppari. ♥)






...tai oltiin piilossa.




Nämä karvakaverit eivät sykähdytä sitten millään lailla, tunnustaudun enemmän käärmeihmiseksi. Mutta pakkohan niitä oli kuvata, kun 10cm päähän pääsi.





Punakorvakilppareitakin oli yksi altaallinen.



Jättikäärmeet olivatkin sitten ihan oma lukunsa. Sivujen mukaan Tropicariolla on Pohjoismaiden suurin jättiläiskäärmeiden kokoelma.


Allaoleva kuningasboa oli pienimmästä päästä - kokoverrokkina kolmivuotias poikamme... (Tarkennus; kuvassa on kaksi käärmettä.)




Tämän kaverin loosilla oli kokoa suurinpiirtein olohuoneemme verran.




Tämän madon merkkiä en muista, mutta puunrungon paksuudesta voi hahmottaa, kuinka isosta käärmeestä on kyse.



****


 

Reissu oli oikein mukava ja lapsella riittää puhuttavaa käärmeistä varmaan vielä pitkään. Varaanien ja jättikärmeiden luona olisi viihtynyt vaikka kuinka pitkään, joten tuonne pitää varmasti vielä palata takaisin. Jos seuraavalla kerralla ottaisi mukaan ystävän dinoihin hurahtaneen pojan... ;)

11.10.2009

Syksy



Kuvaaminen on jäänyt viime aikoina harmittavan vähälle. Osin syynä on hyvän putken puute, osin ajanpuute, suurimmilta osin kuitenkin laiskuus. Tänään huomasin, miten paljon se harjoituksen puute vaikuttaa, sillä tuntui, etten millään saa mitään otetta mistään. Kirkas auringonpaiste vaikeutti tilannetta omalta osaltaan, sillä en vieläkään oikein osaa käyttää kamerani säätöjä kunnolla.
No, mitäpä tuosta. Sai sieltä lenkiltä pari näpsyä talteen kuitenkin.





Pirjo Saarnia: Irti makeanhimosta
Vähemmän rasvaa, enemmän kuituja, blaa blaa blaa. Älä syö suklaata lounaaksi, syö ruokaa, blaa blaa blaa. Jos olet tunnesyöjä, mieti miksi syöt, blaa blaa blaa...

Kirja on raflaavasti päällystetty haukatun suklaalevyn näköiseksi, mutta siihen se raflaavuus sitten jääkin. Toistetaan itsestäänselvyyksiä sivutolkulla, selostetaan vanhoja asioita uusin sanoin. Mitään uutta tuo kirja ei kerro, eikä se ole edes kovin hyvin kirjoitettu. Mutta pitihän sekin lukea, kun sitä taannoin niin kovasti hehkutettiin.
Hukkaan heitettyä aikaa, sanon minä.
Philip Roth: Portnoyn tauti
Sain vihdoin viimein rämmittyä Philip Rothin teoksen läpi. Kirja on omasta kirjahyllystä mieheni suosituksesta napattu, mutta täytyy sanoa, että tällä kertaa meni metsään. Kirja on amerikanjuutalaisen lakimiehen tilitystä omasta, tukahduttavasta elämästään, jossa hän yrittää päästä dominoivan äitinsä otteesta uppoutumalla seksuaalisiin räävittömyyksiin. Kirja on psykoanalyytikon sohvalla tapahtuvaa tajunnanvirtaista vuodatusta, josta ei saa otetta ja joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan - kuten tajunnanvirran on toki tarkoituskin. Päähenkilö yhdistää oman ahdistavan lapsuutensa myöhempiin ihmissuhdeongelmiinsa, ja kirja itsessään onkin liki oppikirjamainen freudilainen tilitys. (Tästä herää lähinnä kysymys, oliko Freudin psykoanalyysin juuret hänen omassa tukahduttavassa juutalaisessa kasvatuksessaan...)

Portnoyn tautia on sanottu amerikanjuutalaisen yhteiskunnan tulkiksi, lisäksi olen kuullut sanottavan, että se edelleen kuvaa juutalaista kulttuuria oikein. Minuun kirja ei kyllä kolahtanut millään tavalla, mutta tulipahan luettua kuitenkin.

8.10.2009

Taikalaatikon tarinoita

Lapset ja tv lienee tunteita herättävä ikuisuusaihe siinä missä makeansyönti, imetys, perhepeti tai vastaava. Olen erinäisiä keskusteluja seuratessani huomannut, että tässä(kin) on selkeät koulukuntaerot: toisissa perheissä tv on liki aina auki ja lapsi saa katsoa lähes mitä haluaa, toisissa perheissä tv on lähes aina kiinni, ja lapsen tv:n katselua sensuroidaan tiukalla kädellä.
Ja sitten on tietysti ne perheet, joissa ei ole koko toosaa lainkaan.

On mielenkiintoista huomata, miten voimakkaita reaktioita sensurointi aiheuttaa. Lapsensa tv-tarjonnalle altistumista rajoittava vanhempi huomaa pian olevansa ristikuulustelussa, jossa saatetaan herkästi kyseenalaistaa jopa vanhemman omaa tunteidenhallintaa ja kypsyyttä, jos viisivuotias ei saa edes Salattuja Elämiä katsoa. Ihan kuin lapsi jäisi jostain olennaisesta paitsi, jollei saa istua katsomassa ilta toisensa perään olohuoneessa ohjelmia, jotka eivät ole alle kouluikäiselle tarkoitettuja. Esimerkiksi taannoinen salkkareiden kohujakso aiheutti hillittömän vellonnan, ja sarjan tekijöiden päitä vaadittiin vadille siitä, kun pienet lapset järkyttyivät jakson tapahtumista.
Oikeasti.

Olisi mielenkiintoista kuulla rajoittamista vastustavilta pitävää argumentaatiota sille, miksi vaikkapa nelivuotiaan pitäisi saada katsoa salkkareita tai millä logiikalla esim. House olisi kuusivuotiaalle sopivaa iltapuhdetta. Minä en nimittäin ymmärrä. En käsitä, miksi alle kouluikäisen (tai alaluokkalaisen) pitäisi saada iltoihinsa sisältöä katsellen ihmisten leikkelyä, rikossarjoja, pettämistä, jättämistä, riitelyä ja juonittelua. Englanninkielisyys ei ole hyvä perustelu, sillä kuvat näkyvät kuitenkin, ja pelkkien kuvien perusteella voi koko tilanteesta jäädä lähinnä hämmennys päälimmäiseksi tunteeksi. Pahimmillaan ikäkaudelle sopimattomat ohjelmat voivat aiheuttaa painajaisia ja pelkoja.

Kukkahattuiluleimankin uhalla minun on vaikea sulattaa sitä, että ohjelmat toimisivat jonkinlaisena "karaisuna" tai että lapsi kasvaisi peloistaan ennen pitkää ohi. Varmasti kasvaisi, en sitä hetkeäkään epäile, mutta miksi yleensäkään altistaa lapsi asioille, jotka eivät ole hänelle tarpeellisia? Kas kun minusta ajatus salkkareiden tarpeellisuudesta nelivuotiaalle on lähinnä naurettava.


Lopuksi voisin disclaimerina todeta, etten ole eläissäni katsonut yhden yhtä kokonaista salkkarijaksoa. Pätkiä kylläkin, joten tiedän minkälaisesta kurasta on kyse. Käytän sitä vain esimerkkinä, koska se sopii aiheeseen loistavasti.

17.9.2009

Tulevaisuuden suunnitelmia

Luulen, että jokainen vanhempi pohtii omaa kykeneväisyyttään ja vanhemmuuttaan aika ajoin. Useimmat aloittavat pohtimisen ja ruotimisen jo odotusaikana, käyden samalla läpi suhdettaan omiin vanhempiinsa ja varsinkin samaa sukupuolta edustavaan vanhempaan. Suurimmalla osalla on varmasti jo silloin mielessä se, minkälainen vanhempi haluaisi olla, ja mitä omien vanhempiensa virheitä ei ainakaan halua toistaa. Valitettavasti se sukupolvien ketju voi olla yllättävän vaikea katkaista. On ihan todettu, että esimerkiksi kurittaminen kulkee ns. isältä pojalle, ja vaaditaan paljon tietoista ajattelutyötä, jotta vahingollisesta kierteestä pääsisi irti, eikä se silloinkaan ole mitenkään varmaa.

Minä olen tahollani monesti miettinyt, minkälainen äiti olen. Millaisena oma lapseni minut muistaa, kokeeko hän minut hyväksi vai huonoksi esimerkiksi? Minkätasoisia traumoja olen tahallisesti tai tahtomattani aiheuttanut? Olenko antanut lapselle eväitä tulevaisuuden ihmissuhteisiin vai murentanut pohjaa muodostaa niitä? Kallistuuko vaaka enemmän hyvän vai haitallisen puolelle?

Törmäsin taannoin erääseen keskusteluun, jossa yksi äiti totesi ystävänsä päättäneen kustantaa lapsilleen terapian, kunhan nämä kasvavat aikuisiksi - saavat sitten siellä purkaa ulos kaikki lapsuuden traumansa. Kommentissa oli varmasti paljon arkielämän mustaa huumoria mukana, mutta idea taustalla on varsin käyttökelpoinen. Koska aikomuksenani muutenkin on jossain vaiheessa keskustella lapsen kanssa vauva- ja lapsuusaika läpi (lapsen henkinen kehitys huomioiden), on terapia vain syventävä muoto siitä.

Ajatus on itse asiassa aika helpottava.

8.9.2009

Ruisleivällä ei pääse taivaaseen

Minua ärsyttää ruokaterrorismi. Oli sitten kyseessä laihduttaminen, kasvissyönti tai terveellisyys. Tai karppaus, mikä on viime aikoina tullut silmille. Minua riepoo se aggressiivisuus, jolla ihan random-ihmisen päälle hyökätään niin oikeassa elämässä kuin netin keskustelupalstoillakin. Jos kehtaa tunnustaa syövänsä joskus perunaa, saa osakseen saarnan perunan vaarallisuudesta (muista hiilareista puhumattakaan!), kun hurahtanut hurmosmieli vaahto suupielistä roiskuen kertoo Elämän Totuuksia.

Logiikka tuntuu menevän näin: "Ennen mä söin pelkkää pullaa ja ranskalaisia ja oli koko ajan tosi paha olo, turvotti ja pieretti ja kaikkee. Sit mä luin tän kirjan, ja nyt mä en syö enää mitään hiilareita. Siis hiilarit on niin vaarallisia, ja oikeesti kaikki viljat tappaa. Siis sun ei oikeesti pitäs syyä tota ruisleipää!"

W00t?

Kaikki varmasti tietävät ja ymmärtävät, ettei valkoisen, yliraffinoidun hötön syöminen tee hyvää, vaikka se välillä kovin makoisaa onkin. Mutta että kaikki hiilarit ovat pahasta? Mitä ihmettä tapahtui täysjyväviljalle? Millä ihmeen logiikalla valkoinen vehnäjauho ja sokeri ovat samalla viivalla täysjyvärukiin kanssa? Koska vehnä ja ruis nyt sattuvat molemmat olemaan kotimaisia viljoja?

Tuntuu, että kohtuus on hukassa eikä kultainen keskitie ole edes käsitteenä tuttu. Mennään ääripäästä toiseen, hurahdetaan ja julistetaan, riippumatta siitä, haluaako lähipiiri kuulla tästä uudesta uskonnosta vai ei. Oman osansa saavat ne onnettomat, jotka sattuvat olemaan samassa ruokalassa valaistuneen kanssa, ja joiden tarjottimen sisältö haukankatseen etäisyydelle osuu. Valaistuneelle tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää, että jonkun toisen ruokavalio voisi olla kunnossa, monipuolinen, terveellinen ja maistuva. Ei se voi olla, kun se ei ole sama ruokavalio kuin hänellä itsellään.

Don't get me wrong, en itsekään kannata virallista ravitsemussuositusta, vaan olen vakaasti sitä mieltä, että suomalaisilla olisi varaa vähentää reilusti hiilareita ja nostaa proteiinin ja rasvan määrää. Mutta se suoranainen terrorismi mitä karppaajat harrastavat, on vain tympeää ja ärsyttävää. Taustalla lienee kai monella pakottava tarve kertoa oma pelastustarinansa mahdollisimman monelle, mutta ilmeisesti perille ei ole mennyt se, että eri ruokavaliot sopivat eri ihmisille.

****

Toisaalta, paha minun on sanoa, syömmehän lapseni kanssa vegaanisesti, mikä tekee meistä friikkejä ja minusta suorastaan vaarallisen. En kuitenkaan ole menossa julistamaan turuille ja toreille oman ismini oikeellisuutta, vaikkakin maitoasiassa tekisi mieleni avata suuni kerran jos toisenkin. Kerron kyllä, jos joku kysyy (ja joskus on vain pakko oikaista räikeitä virhetietoja), mutta opin jo kauan sitten sen oleellisimman asian: hurmeisella saarnauksella ei käännytetä ketään.

Paitsi poispäin.

2.9.2009

Meille itse kullekin voimaa ja jaksamista tähän syksyyn.


(Dream Theater: The Answer Lies Within albumilta Octavarium)

31.8.2009

Stephen King: The Dark Tower, I-VII
Sain juuri luettua Stephen Kingin sarjan viimeisen osan. Aloitin lukemisen jo liki 10 vuotta sitten, mutta se jäi kesken, kun silloisen kotikaupunkini kirjastossa ei kaikkia osia ollut. Toisaalta, viimeiset osathan ilmestyivät vasta äskettäin. Ensimmäinen kirja on kirjoitettu 80-luvun alussa, viimeinen osa ilmestyi vuonna 2004.

Sarjan maailmaan jää koukkuun, ja jokaisen osan jälkeen on aina yhtä vaikeaa aloittaa seuraavaa kirjaa. Mielestäni laatu pysyi tasaisena viisi ensimmäistä osaa, mutta siinä vaiheessa, kun King kirjoitti itsensä mukaan, homma meni överiksi. Kuudes osa oli mielestäni sekava, eikä siitä jäänyt juuri mitään mieleen, viimeinen osa taas meinasi kaatua turvalleen monta kertaa, mutta loppu oikeastaan pelasti kaiken. Se oli - Kingin omien sanojen mukaan - ainoa mahdollinen lopetus.

Suosittelen kyllä lukemaan sarjan, sillä siihen on oikeastaan kiedottu koko ihmiselämä syntymästä kuolemaan; viha, rakkaus, katkeruus, luottamus, ystävyys, petos, kunniantunto, pakkomielle, viisaus, hulluus... Summa summarum: Dark Tower-sarja, Kingin päätyö, on ehdottomasti yksi parhaita fantasiasarjoja mitä olen koskaan lukenut.

27.8.2009

Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen
Jouni Hynynen on ihana.

Viime viikolla minulle jäi eräänä päivänä koulun ja ystävän tapaamisen välille muutama tunti harvinaista, ihanaa luppoaikaa. Hyödynsin sen ostamalla kirjakojusta Hynysen pakinakokoelman. Kahvilan nurkassa hihittelin ja hymähtelin teksteille useampaan kertaan, vaikutin kanssakahvittelijoista varmaan todella fiksulta. :D

"Nainen ei kerta kaikkiaan osaa rentoutua. Tämä on tosiasia. Nainen on jatkuvassa prosessissa. Nainen pohtii. Jos ei puhuta ihmissuhteista ja lapsista niin sitten puretaan työpaineita. Aina puretaan jotain. Jos naisella on hetken kivaa, niin sekin johtuu siitä, että hän kerää silläkin hetkellä jotain negatiivista energiaa, joka pitää purkaa viimeistään kuukautisten aikana astioita heittelemällä, miehelle vittuilemalla tai sitten puhumalla sydänystävälle tuntikausia puhelimessa tai jossain vitun trendikahvilassa lattea litkien.
Osaavatko naiset oikeasti puhua muusta kuin omista lapsistaan ja miehistään? Montaa kahvilakeskustelua sivukorvalla kuunnelleena olen vakuuttunut siitä, että eivät ne saatanat osaa. Akat lähtevät keskenään kahville tai kaljalle ja käyttävät koko sen ajan ihmissuhteittensa analysointiin tai lastensa vaivojen kertaamiseen. Aina ollaan harkitsemassa avioeroa, ja kylläpä nyt ahdistaa, kun Tero-Kyllikki, tuo äidin pikku nilkkakuula, ei anna nukkua öisin, kun siltä pitää vaippakin vaihtaa. Onko niitä pentuja hommattava, jos niitä ei jaksa hoitaa? Ja miksi ei voi rentoutua ja unohtaa kotiasiat, kun kerrankin on miehestään ja lapsestaan hetkeksi eroon päässyt?"


Osui ja upposi...

2.8.2009

70

Isäni täytti 70 vuotta kuluneella viikolla. Koska hän ei halunnut mitään virallista vastaanottoa tai juhlia, jälkikasvu järjesti tietysti hänelle sellaiset. Tyyliin sopivasti tosin keskellä korpea eräkämpällä, jonne on joka paikasta vähintään kolmen tunnin ajomatka...



Olin liikenteessä yksin, sillä muiden kyydillä kulkiessa lapsen (ja turvaistuimen ja kapsäkkien, koirista nyt puhumattakaan) kuljettaminen on vain jotenkin liian hankalaa, eikä yhteensä reilun kuuden tunnin istuminen vaikuttanut hyvältä asialta eläväiselle kolmivuotiaalle. Joten poika lähetti vaarille vain synttärionnittelut.




Maljaa nostaessa isäni totesi suoraan, ettei koskaan uskonut viettävänsä 70-vuotisjuhlia. Kolmen vuoden takainen lievä aivoinfarkti ilmeisesti pelästytti omaan kuolevaisuuteen ja laittoi muuten niin hyväkuntoisen ja terävän miehen miettimään, miten hauras elämä oikeasti onkaan, ja miten pienestä kaikki voi olla kiinni.




Kotimatkalla se tuli minunkin mieleeni. Isäni on oikeasti jo vanha mies, vaikka hän vieraan silmään näyttää vähintään 10 vuotta nuoremmalta. Ja vaikka olemmekin elämänkatsomukseltamme ja vakaumukseltamme pitkälti vastakkaisisten suuntien edustajia ja jo henkisesti toisistamme erkaantuneet, minun on kovin vaikea ajatella elämää ilman isääni. Toivottavasti sitä ei konkreettisesti tarvitse ajatella vielä pitkään aikaan.


27.7.2009

Piilossa, mutta keneltä?

Alkukesästä kohtasin vaatekaupassa mielestäni omituisen näyn: abayaan pukeutunut nainen sormeili ruohonvihreää, kiiltävää, satiinista pitsiyöpaitaa. Ensimmäinen ajatukseni oli: "mitä ihmettä tuo nainen tuommoisella vaatteella tekee, kun sillä on aina tuo kaapu päällä." Muistin tapauksen muutama päivä sitten, kun töistä palatessani ohitin burkaan pukeutuneen kolmen lapsen äidin. Jäinkin pohtimaan sitä, miksi itsensä peittäminen on länsimaissa kuin, no, punainen vaate. Jos jätetään hijabin tulkinta pois ja keskitytään siihen itse vaatetukseen, en oikeastaan ymmärrä koko kohkaamista.

Länsimaissa on totuttu siihen, että naiset näyttävät paljasta pintaa. Kesän tullen liki kilpaillaan siitä, kenellä on anteliain kaula-aukko ja lyhin mekko. Yleisönosastot pursuilevat kirjoituksia, joissa vaaditaan naisia pukeutumaan kuin vaikkapa virolaiset sisarensa; minihameisiin, korkokenkiin, tiukkoihin paitoihin, näyttämään naisilta. Ketä varten? Itseäänkö? I doubt so.

Suomalainen nainen pukeutuu yleensä silloin, kun lähtee ulos. Shoppailemaan, töihin, iltaa viettämään... toisin sanoen näyttäytymään. Kotona ei ole ihan niin tarkkaa, mihin rytkyihin itsensä pukee, pääasia, että pukee. Suomalainen nainen haluaa siis muiden katsovan häntä, mutta ei välttämättä viitsi panostaa kotioloissa samaan. Totuuden nimessä on myönnettävä, että en minäkään jaksa. :P

Ymmärtääkseni musliminaiset huolehtivat kyllä ulkonäöstään ja ovat tietoisia uusista trendeistä, mutta he näyttävät sen kotioloissa. Toisaalta - miksi vieraiden ihmisten pitäisikään tietää heidän dekolteensa kunto tai vyötärönsä malli? Miksi on sallitumpaa kulkea eväät levällään kuin peittää itsensä? Mikä siinä peitetyssä naisvartalossa on niin pelottavaa, että se herättää ajoittain aikamoisia aggressioita? Se abayaan pukeutunut nainen ehkä osti hepenen, koska piti siitä tai ajatteli miehensä pitävän siitä - mutta mitä se minulle kuuluu.

Suoraan sanottuna en edes ymmärrä, miksi ajattelin kaapuun kääriytyneestä naisesta siten, kuten ajattelin. Se oli jokin spontaani ajatuspieru, jota tarkastelin hämmentyneen äimistyksen vallassa sen tullessa ilmoille. Mutta käynnisti se taas jonkinsortin ajatelmaprosessin, ja hyvä niin.


Lopuksi lienee aiheellista tarkentaa, että en tässä käsittele naisten asemaa muslimikulttuurissa, vaan pohdin nimenomaan tuota peitetty/paljas -eroa. Tälleen pakollisena disclaimerina.

21.7.2009

Kuppi teetä ja mustat sukat

Viimeisimmässä KaksPlus-lehdessä oli artikkeli siitä, kun lapsi suosii toista vanhempaa. Jutussa todettiin (jälleen kerran), miten turhauttavaa ja alentavaa voi olla, kun ei kelpaa lapsensa iltasadun lukijaksi tai haavanpuhaltajaksi, ja minkälaista mustasukkaisuuden tunnetta se voi herättää. Jäin miettimään, että miksi näin. Ajoittain käy mielessä, onko taustalla jonkinlainen itsetunto-ongelma. Kokeeko syrjään jäänyt vanhempi muutenkin olevansa heikommassa asemassa ja huonompi kuin se sillä hetkellä suosiossa paistatteleva osapuoli? Onko vanhemman egolle kestämätön ajatus, ettei hän olekaan lapsen maailman keskipiste?

Minä en kertaakaan ole kokenut olevani huonompi vanhempi, jos lapsi äidin sijaan haluaa isin. Miksi olisin - päin vastoin olen onnellinen mieheni puolesta, kun hän selkeästi on lapselleen tärkeä. Minun kai pitäisi saada mustaukkaisuuskohtauksia, takoa rintaani ja ripotella tuhkaa päälleni, kun poika toteaa, ettei äiti kelpaa vessaan viejäksi, tai pallonpotkijaksi, mutta en vaan jaksa vaivautua, sillä en näe siinä mitään järkeä. Katson, että lapsella on kaksi täysivaltaista ja -päistä vanhempaa, ja aikuisten keskinäistä mä-oon-tärkeempi-kuin-sä -kärhämöintiä oleellisempaa on se, että lapsella on aikuinen, jonka puoleen kääntyä. Mitä merkitystä sillä oikeasti on, onko se aikuinen äiti vai isä?

3.7.2009

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Sytytin: se kuulosti loogiselta ja funktionaaliselta. Kuten teekannukin. Mutta mistä se logiikka alkoi, miksi pöytää sanottiin pöydäksi, puuta puuksi, verta vereksi ja pelkoa peloksi? Ketä tai mitä ne saivat kiittää nimistään? Mistä sanat tulivat?

Viimeisellä luokalla ollessaan Storm toi kerran koulusta luettelon erikielisistä sanoista, joita ei voinut kääntää yhdellä sanalla. Koko luettelo oli hänen mielestään hillittömän hauska, ja sen mehukkain sana oli koro. Se oli kiinan kielen substantiivi, joka tarkoitti hysteeristä uskoa, että oma penis kutistui kutistumistaan. Eivät toisetkaan esimerkit hassumpia olleet. Jiddissä oli kuulemma oma sana esineelle, jota on yritetty korjata ja josta on juuri siksi tullut täysin käyttökelvoton. Venäjässä oli sana tunteille sellaista ihmistä kohtaan, jota on rakastanut joskus aikaisemmin, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Tulimaan kielessä oli sana tilanteelle, jossa mies ja nainen katsovat toisiaan ja tietävät, että kumpikin haluaa samaa, mutta kumpikaan ei uskalla astua ensimäistä askelta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Peter ja Storm olivat yhdessä nauraneet niille katketakseen.

Mutta vaikka niille sanoille ei hollannin kielessä ollutkaan vastineita, ne kuvasivat kuitenkin ilmiöitä, jotka oli yhtä helppo tunnistaa kuin kasteisen ruohon tuntu jalkapohjissa tai makaaminen selällään niityllä ja kartan näkeminen taivaalla ajelehtivassa pilvessä. Vaikka joillekin tunteille tai kokemuksille ei olisikaan sopivaa sanaa, se ei vielä merkinnyt ettei niitä ollut olemassa.

Renate Dorresteinin riemastuttavasti nimetty kirja kertoo mustan huumorin avulla Heleenistä, joka kärsii vaihdevuosien lisäksi äidistään, joka saa aivoinfarktin seurauksena mm. afasian. Kun äidin käytös muuttuu järjettömäksi (muiden kuin äidin itsensä mielestä) ja hän sytyttimen sijaan puhuu keltaisesta haukkunokkaisesta haikarasta, Heleen joutuu määrittelemään uudelleen äiti-tytär -suhteensa. Oman lisänsä uudelleenmäärittelyyn ja valta-asetelman muutokseen tuo Heleenille lapsuudessa sattunut onnettomuus, joka muutti sekä äitiä että tytärtä.

Mielenkiintoinen ja ihan hauskasti kirjoitettu kirja, joka oli nopea ja vaivaton lukea. Minun mittapuullani hömppää, johon aivovauriopuoli toi lisäpisteitä, mutta mitenkään erityisemmin tuo ei mieleen jää kuitenkaan. Eniten mieleen jäi pyörimään sanojen ja puheen merkitys; mitä ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei ymmärrä muuta maailmaa eikä muu maailma ymmärrä häntä?

28.6.2009

Katri Lipson: Kosmonautti
Ensin ajattelin, että olin taas tarttunut yhteen slaavilaiseen kirjaan, josta en saa tolkkua. Mutta kun pääsin puoliväliin, Katri Lipsonin palkittu esikoisteos nappasi otteeseensa, eikä päästänyt pois ennen loppua, eikä oikein senkään jälkeen. Tunnelma jää päähän pyörimään, ja kirjaan tekisi mieli tarttua uudestaan. Kirjan miinus on sen lyhyys; tarina tuntuu oikeastaan loppuvan ennen kuin se pääsee kunnolla alkuun. Onko se sitten tarkoituksenmukaista vai ei...

Mielestäni esittelyteksti ei ihan tee kirjalle oikeutta. Enemmänkin kyseessä on salatun rakkauden, pelon, surun, haaveiden, unelmien murskaantumisen ja toivottomuuden sekoitus, joka jäytää ihmisen hulluksi. Tapahtumapaikan ankeus ja harmaus korostavat sanoittamattomiksi jäävien tunteiden temmellyskenttää niin, että ne ovat vielä todellistakin räikeämpiä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Lipsonin seuraavaa teosta.

18.6.2009

Sofi Oksanen: Puhdistus
Olenkohan jotenkin fiksoitunut ihmismielen pimeään puoleen? Lainasin ystävältä Sofi Oksasen Finlandia-palkitun kirjan ja pidin siitä kovasti. Oksasen kirjoitustyyli pitää otteessaan: luin kirjan lähes yhdeltä istumalta (ja nuokuin töissä seuraavana päivänä...), ja nautin joka sivusta. Monen valittelemat lyhyet lauseet eivät minua häirinneet kuin harvakseltaan, muutamassa paikassa huomasin huolimattoman kielioppivirheen, mutta mielestäni ne olivat vain pinnallisia, kosmeettisia haittoja. Väkevää tekstiä, väkevä kirja.

Jäin tämän luettuani jälleen kerran miettimään, minkälainen hirviö ihminen onkaan. Miten puhtaasta vallantunteesta voi juontaa käsittämättömiä raakuuksia, miten oman edun tavoittelu ja kateus saa ihmisen tekemään tekoja, joita ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä. Miten pikkumainen, ahdasmielinen, sairas olento ihminen onkaan. Ja toisaalta, miten ihminen selviytyy, jos vain on jokin syy selviytyä.

15.6.2009

Andreï Makine: Vain rakkaus
Pakko se kai on uskoa. Slaavilainen kirjoitustyyli on minulle haastava, mikä kieltämättä vie motivaatiota lukea kirjaa. Andreï Makinen teos oli hyvyydestään huolimatta työläs lukea, sillä kerronta hyppi ajasta ja paikasta toiseen, piipahti toisessa kertojassa ja palasi takaisin. Tekstin monisyisyys ja kerroksellisuus vaati keskittymistä, jota ei tällä kertaa tainnut löytyä tarpeeksi. Olihan se kaunista ja runollista, mutta minulle liikaa. Ajoittain tuli mieleen, että tarina itsessään on toissijainen, tärkeämpää on tekstin kauneus.

Kirjan päähenkilöt ovat mukana vapaustaisteluissa, vallankumouksissa niin Angolassa, Kuubassa kuin Moskovassakin, ja todistavat elämänsä aikana käsittämättömimpiä hirveyksiä mitä ihmiset voivat saada aikaan. Kaiken taustalla piilee ajatus siitä, miksi taistella, jos ihmiset eivät sen tuloksena kuitenkaan voi rakastaa enemmän ja kokonaisemmin. Kun ihmiseltä on väkivalloin raastettu pois kaikki muu, rakkaus jää jäljelle - olettaen, että sitä alunperinkään on edes ollut.

9.6.2009

Tomek Tryzna: Mene, rakasta
Mielenlaatuni ei taivu slaavilaiseen tyyliin. Ei sitten millään. Mene, rakasta oli periaatteessa ihan mielenkiintoinen kirja, mutta en vain saanut siitä otetta. Runollinen, kyllä - ehkäpä jopa liikaa? Tajunnanvirtana soljuva teksti ei tarjonnut kovin paljoa tarttumapintaa, vaikka tarina olikin koskettava ja päähenkilö Romek kerrassaan hurmaava 11-vuotias, joka kokee elämäntehtäväkseen perheensä pelastamisen.

Mutta onhan se kuitenkin hyvä lukea tällaisiakin kirjoja välillä, pistää aivon toimimaan vähän eri tavalla. :)

4.6.2009

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
Pakko sanoa, että pidän Anna-Leena Härkösen tyylistä: se on sarkastinen, röyhkeä, ajoittain karkea ja suora, ja ehdottomasti viihdyttävä. Ei kiitos oli nopeasti luettu, mutta pilipalihömppää se ei ollut, vaan kohtalaisen alastonta tykitystä kahden erilaisen ihmisen liitosta. Kun mies ei halua ja naisen halu on epätoivoisen raivokasta, ei lopputulos ole kovin onnellinen. Kun lähestymisyritykset torjutaan kerta toisensa jälkeen, torjutun itsetunto poljetaan maahan ja sitä nostaakseen voi päätyä tekoihin, joita ei kuvitellut tekevänsä.
Ainoastaan loppuratkaisu oli mielestäni hieman turhan kiireellinen ja kirkonkellojen käyttö ehkäpä liian alleviivaavaa.

3.6.2009

Raisa Cacciatore ja Samuli Koiso-Kanttila: Pelastakaa pojat
Jätän hyvin harvoin kirjoja kesken, mutta Pelastakaa pojat kuuluu valitettavasti niihin. Koska kirjaa oli hypetetty niin paljon niin monessa paikassa, odotukset sitä kohtaan olivat kovat - ja jäivät täyttymättä. Kirjoitustyyli oli tökkivää, lyhyistä lauseista koostuvaa ja sisälsi minun makuuni liian paljon tautofoniaa. Urakoimani reilu 250 sivua tuntui lähinnä ranskalaisista viivoista koostuvalta prologilta, joka oli jaoteltu lyhykäisiin, ajoittain alle sivun mittaisiin alalukuihin (vai miksikä niitä pitäisi nimittää), ja joilla ei välillä tuntunut olevan mitään koherenttia yhteyttä toisiinsa. Lukeminen oli tankkaavaa, tylsää ja puuduttavaa, kun kirjoittajat toistuvasti aliarvioivat lukijoita/vanhempia, eikä teksti päässyt käyntiin lainkaan. Vanhemmille suunnatut neuvot ovat luokkaa "kuuntele lastasi", "älä pilkkaa nuoren kavereita tai vaatteita", "ole kiinnostunut lapsesi harrastuksista" ja "tutustu netin käyttöön." Ovatko nykypäivän vanhemmat oikeasti niin hukassa, että tarvitsevat tämän tyylisiä neuvoja?!

En tiedä, olenko keskimääräistä vanhempaa vaativampi lukija "kasvatusoppaiden" suhteen vai mikä mätti, mutta minulle kirjan anti oli lähestulkoon puhdas nolla. Se suuri harmi ottaen huomioon kirjoittajien valtavan tietopohjan.

26.5.2009

Johanna Sinisalo: Kätketyt
Tänään kirjastossa huomasin pöydällä kätketyt -kirjasen. Koska olin juuri lukenut hänen Finlandia-palkitun kirjansa, tartuin tähänkin. 53-sivuinen kirjanen on oikeastaan enemmän noin A6-kokoon nidottu novelli kuin varsinainen kirja, mutta eihän sillä ole mitään merkitystä.

Kätketyt kertoo yksinäisyydestä, hyväksymisen tarpeesta ja siitä, miten äärettömän helppoa on käyttää epätoivoa hyväksi. Nopeasti luettu, mutta ajatukset jäävät pyörimään päässä pitkäksi aikaa.
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tämä kirja hurmasi täysin. Ajattelin ensin, että erikoisella tavalla minämuotoista preesens-kerrontaa, lööppejä, kirjalainauksia ja faktatietoa sekoittava teksti olisi vaikeaselkoinen tai muuten vain ikävä, mutta se tempaisi minut mukaansa niin, että ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta. Päähenkilö Mikael löytää jotain, jota ei oikeastaan olisi tarkoitettu löydettäväksi, ja vie sen kotiinsa. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka muuttaa peruuttamattomasti sekä Mikaelin, että usean muun elämän. Kaiken keskiössä on peto - vai luonto itse?

Kirja on Finlandia-palkittu vuonna 2000, lisäksi se on saanut Yhdysvalloissa James Tiptee Jr. -palkinnon vuonna 2005, elokuvaoikeudet myytiin vuotta myöhemmin. Ja ihan syystäkin.

10.5.2009

Äitienpäivä

Olen tullut siihen tulokseen, etten erityisemmin pidä äitienpäivästä.

On jotenkin vastenmielinen ajatus, että kerran vuodessa äitiä pidetään hyvänä ja passataan (tosin useimmiten kai äiti itse tekee itselleen kakun ja siivoaa huushollin valmiiksi), muuten äiti on edelleen se perheen työjuhta, tiskikone, pesukone, lääkäri, siivooja ja Leelian Lepotuoli. Ja sitten, yhtäkkiä, huhti-toukokuun vaihteessa alkaa hirveä hypetys siitä, miten ÄITI sitä ja ÄITI tätä ja ÄITI ÄITI ÄITI. Yhdellä kalenteriin ennalta merkityllä päivällä annetaan lupa ignoorata äitiä se muu vuosi, sillä hei, äitienpäivänä sentään annettiin imuri lahjaksi!

Ihan hirvittävän monet naiset itsekin ruokkivat tätä kierrettä. Olen hienoisen hämmennyksen vallassa seurannut keskusteluja, joissa miehiä haukutaan tai vähätellään niin puolisoina kuin isinä, kun eivät ne koskaan ymmärrä, auta, tee omatoimisesti tai vie edes roskia. Äitienpäivän tienoilla naiset saavat hillittömät itkupotkuraivarit, jollei edes valkovuokkoja ole poimittu tai kahvia laitettu - ja toisaalta, jos mies vaivautuu sumpit keittämään, sillä hyvitetään koko vuoden törttöilyt tai osallistumattomuudet.

Miksei äitiä voi arvostaa joka päivä, läpi vuoden? Eikö kaikkien elämä olisi helpompaa, jos sen yhden sunnuntaiaamun sijaan keitettäisi aamukahvit muutamana muunakin aamuna? Onhan äitiä lupa passata muulloinkin kuin vain toukokuun toisena sunnuntaina, eikä äidin merkitys muulloin ole yhtään sen vähäisempi.

Ehkä suhtautumiseni olisi erilainen, jos mieheni olisi erilainen. Minulla on onni olla naimisissa sellaisen miehen kanssa, joka arvostaa minua äitinä ja puolisona läpi vuoden, ja myös osoittaa sen. Ehkä tästä syystä en koe äitienpäivän aamukahveja (tai -teetä, minä en juo kahvia) miksikään elämää suuremmaksi asiaksi, saati hernehdi, jollei mieheni ole keksinyt jotain lahjuksia ja ostanut pukettia kukkasia. Toki suukko ja äitienpäiväntoivotus ovat ihana juttu, mutta ei elämäni saati itsetuntoni siihen kaadu, jos mieheni ne unohtaa. Toivon, että esimerkkimme antaa toisaalta lapsellemmekin mallin toista arvostavasta parisuhteesta, joka ei ole kalenteriin painetuista merkkipäivistä riippuvainen.




Kaikesta huolimatta, hyvää äitienpäivää kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...