30.1.2008

Ihme ja kumma ja kaikkea jännää

"Ihme ja kumma
1. Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.
Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.


2. Siilillä on piikit, linnulla on höyhenet,
pupulla ja oravalla turkit pehmoiset.

Maailmassa monta...

3. Muurahaiset aina rakentaa ja rakentaa,
vaan eivätkö ne koskaan valmihiksi saa?

Maailmassa monta...

4. Matkamies käy rantaan lammen vettä juodakseen,
niin peilikuva katsoo alta tyynen veen.

Maailmassa monta...

5. Mitenkähän lumpeet kelluu veden pinnalla,
ja yhtä kevyt korento on niiden rinnalla?

Maailmassa monta...

6. Kalat asuu vedessä ja kuu ja tähdet taivaalla,
mut lapset voivat purjehtia unilaivalla.

Maailmassa monta..."
(sanat Marjatta Pokela - Pirkko Koskimies)


Käytiin tänään lapsen kanssa kävelyllä; vietiin lasipurkkeja keräykseen ja kierrettiin siitä talo ja sitten kotiin. Aikaa meni reilu tunti, kun piti katsella lentokoneita, ruohoa, lumikikkareita, risuja, roskia, vastaantulevia ihmisiä, lintuja, omia kenkiä, julistaa kovaan ääneen Asioita ja tehdä muutakin tärkeää. Lapsella oli hauskaa, äidille meinasi tulla lopussa vähän vilu... :P

Siinä kävellessä jälleen kerran mieleen tuo Ihme ja kumma -laulu. (Jostain syystä se on soinut päässä toista viikkoa, kai sitten liittyy tuohon lapsen ikävaiheeseen.) Jäin miettimään, miten valtavaa onnea ja löytämisen riemua pieni lapsi saakaan kaikesta mahdollisesta ja miten tiedon lisääntyessä siitä tuppaa tulemaan arkipäiväistä. Kuten esimerkiksi, kuinka moni aikuinen jää haltioituneena tuijottamaan maassa makaavaa roskaa olematta muiden mielestä vähintäänkin originelli? Miksi asioiden ihmettely koetaan niin turhanpäiväiseksi ja "lapselliseksi"?

Entä jos tänään ottaisitkin asiaksesi katsoa maailmaa lapsen silmin? Mitä hävittävää (tai hävettävää) sinulla on?

27.1.2008

Entäs jos...?

Törmäsin Imetyksen tuki ry:n keskustelupalsta Maitolaiturilla erittäin mielenkiintoiseen ketjuun.
Siinä imetysaktiiveja ja omassa imetyksessään onnistuneita pyydettiin miettimään, entäs jos kaikki olisikin mennyt toisin, entä jos olisikin epäonnistunut. Varsin hyvä aihe!

*****

Edit: Voisin toki itsekin miettiä, että entäs jos...?

Kätilöopistolla synnytys meni varsin hyvin ja kävelin itse reippaasti osastolle. Kaikki tuntui sujuvan mainiosti, ja toki imettäminen oli itsestään selvyys. Ensimmäinen päivä meni mukavasti, toisena päivänä alkoi huuto: vauva imi ja imi, ja huusi ja huusi. Punnituksessa selvisi, ettei painoa ole tullut lisää, itse asiassa se oli pudonnut liikaa. Omakätilön kanssa todettiin, että vauva ei jostain syystä saa rinnoista maitoa, vaikka ne ovat täynnänsä ja valuvat solkenaan - varsinkin, jos katson vauvaan päin. Pumpulle heruin viidessä minuutissa yli 70ml, eli ongelma ei todellakaan ollut maidontuotannossa!

Lääkärintarkastuksessa vauvan paino oli tippunut 11%. Se oli liikaa, aivan liikaa. Minä istuin yöllä pumppaushuoneessa huutavan vauvan kanssa, pumppasin ja itkin, miksen osaa ruokkia omaa vauvaani. Hörpyttämällä maitoa meni reippaasti, rinnalta vauva ei saanut mitään. Mietin, mistä helkkarista saan ostettua rintapumpun lauantai-iltana kun kotiudutaan...

Loppujen lopuksi ongelman syyksi selvisi niinkin yksinkertainen asia kuin mun ylipinkeät, valtaisat rinnat ja niihin suhteutettuna vauvan pienenpieni suu. Rintakumi ratkaisi asian, mutta noina yöllä itkettyinä tunteina luulisin nähneeni pienen pilkahduksen imetyksessä epäonnistuneen maailmaa: hirvittävä epätoivo, pettymys, huonouden, rikkinäisyyden ja täydellisen epäonnistumisen tunne - mikä minussa on vikana, miksi en osaa, miksi en kykene, miksi olen näin huono, miksi en pysty siihen mihin mun luontaisesti naisena pitäisi pystyä? Sitä tunnetta en ihan oikeasti soisi kenellekään, enkä toivo sitä itse joutuvani enää kokemaan.


Mulla ei ole minkään valtakunnan varaa kulkea nokka pystyssä, vaikka olen taaperoimettäjä. Olen aidosti nöyrän onnellinen ja kiitollinen, että olen imettänyt ja että se on sujunut hyvin - ja olen äärettömän pahoillani siitä, jos se ei jollain toisella äidillä onnistu.

The Good Shepherd

Katsottiin äsken miehen kanssa Robert De Niron esikoisohjaus, The Good Shepherd. Filmiä markkinoitiin aikoinaan muistaakseni ainakin Robert De Niron härskillä hahmolla, joka hyväksikäytti nuoria idealisteja omien missioidensa suorittamiseen, mutta ei elokuva mielestäni siitä kyllä kertonut. Musta se oli suunnattoman surullinen tarina miehestä, joka pelkäsi kaikkia ja kaikkea, ei luottanut kehenkään, ei rakastanut ketään - ei uskaltanut elää. (Tästä kertoi mun mielestä mm. se, että tuo Matt Damonin esittämä hahmo ei vanhentunut elokuvan aikana ollenkaan, ja hänet esitettiin reilusti lyhyempänä kuin muut.)
Toisaalta, mitä tulee pienestä pojasta, joka joutuu todistamaan isänsä itsemurhan?

Vähän veikkaan, että tämä pätkä jää pyörimään pitkäksi aikaa mieleen...

25.1.2008

Läjä hyviä ja vielä parempia neuvoja

- Älä nukuta sitä viereen, tottuu vielä.
- Perhepedissä nukkuvia uhkaa kätkytkuolema.
- Perhepedissä nukkuva vauva ei koskaan opi nukkumaan yksin.
- Jos lapsen nukuttaa viereen/rinnalle, se ei ikinä opi nukahtamaan yksin.
- Jätä vain se lapsi yksin pinnasänkyyn huutamaan illalla, kyllä se oppii nukahtamaan ja nukkumaan yksin.
- Jos vauvaa käy rauhottelemassa öisin kun se herää, se pompottelee vanhempiaan.

- Vauvaa pitää syöttää kolmen tunnin välein korkeintaan 15 minuuttia. Myös yöllä.
- Jos vauva haluaa rintaa usein ja syö pitkään, maito on loppu. Anna korviketta.
- Täysimettäminen on itsekästä. Pitää antaa korviketta, jotta isäkin voi osallistua vauvan hoitoon.
- Maito loppuu kolmikuisena. Loppuu loppuu, niin se loppui minulla ja naapurin Mirkullakin!
- Jos se vauva heräilee yöllä, anna sille perunaa tai puuroa niin se nukkuu koko yön (puhuttaessa pari-kolmikuisesta vauvasta).
- Kiinteät pitää alottaa viimeistään nelikuisena, mielummin kolmikuisena, jotta lapsi oppii syömään.

- Älä kanna lasta koko ajan, siitä tulee läheisriippuvainen. (kantoliinoista)
- Eihän se ikinä opi kävelemään jos sitä kantaa joka paikkaan!
- Kestovaipat häiritsee lapsen motorista kehitystä ja estää kävelemään oppimisen.


Mistä näitä juttuja oikein sikiää??

24.1.2008

Kell' onni on, se onnen kätkeköön?

Imetys on jotenkin omituinen juttu. Käytännössä kaikki ovat sitä mieltä, että se on tärkeä ja tukemisen arvoinen juttu, mutta kun pitäisi ryhtyä sanoista tekoihin, on toinen ääni kellossa. Synnärin imetysohjeet koetaan painostavina, neuvolan kysymykset syyllistävinä, tunnetaan huonommuutta toisiin äiteihin nähden ja pelätään jo valmiiksi maidon loppumista, koska "niinhän kaikilla muillakin kävi". Rinnalle nukuttaminen, tiheän imun kaudet, yösyötöt, isän osallistuminen ja mitä kaikkea - niistä saisi kirjoitettua kymmeniä tekstejä...

*****

Suomessa olisi "yleisesti hyväksyttävää" täysimettää noin 3-4kk, osittaisimetystä voisi jatkaa noin9-10kk ikään asti. Sitten olisi hyvä lopettaa, sillä eihän kukaan normaali äiti imetä yli vuoden ikäistä. Sen ikäinen ei tarvitse äidinmaitoa, sehän muuttuu hyödyttömäksi sokeriliemeksi jo pian puolen vuoden jälkeen. Lisäksi ei ole hyvä opettaa lasta saamaan lohtua rinnoista, sillä lapsen olisi hyvä oppia itsenäiseksi varhain, puhumattakaan äidin omasta vapaudesta. Isäkin jo kaipaa niitä rintoja takaisin.

Monet äidit valittelevat, että Suomessa on vallalla imetysmafia, ja imettämättömiä tai osittaisimettäviä syyllistetään. Jostain kumman syystä imetysluvut on kuitenkin kerrassaan huonot, joten minen ainakaan ymmärrä missä se imetysmafia luuraa - sillä mun korviini termi mafia tarkottaisi sitä, että imetyksen tulisi olla huomattavasti suuremmassa asemassa kuin mitä se nyt on. En vaan voi välttyä ajattelemasta, että imetysmafia-huuteluiden taustalla on epäonnistumisen kokemukset ja huono itsetunto, valitettavasti.

*****

WHO suosittaa imettämistä jatkettavaksi kahden vuoden ikään saakka, mutta se toteutuu vain harvoin. Suomessa taaperoimettäjää katsotaan pitkään ja pahasti, sillä "ison lapsen" imettäminen on kummallista ja epänormaalia. Kommentit suosituksista ja terveyseduista pyyhkäistään sivuun kädellä huitaisten ja tilalle otetaan mitä omituisimpia väitteitä, jotka todellakin voisi ottaa loukkauksena, elleivät ne olisi yleensä niin absurdin typeriä.

On totta, ettei imetyksestä ole yli vuoden ikäiselle radikaalin tärkeää ravitsemuksellista arvoa, mutta toisaalta ei myöskään ole mitään syytä lopettaa sitä. Vauva itse ei ymmärrä syntymäpäivän kaltaisista keinotekoisista rajapyykeistä mitään, eikä se tajua, että tietyllä kellonlyömällä siitä tulee "iso lapsi", joka ei enää tissiä kaipaa.


Minä olen taaperoimettäjä. Kyllä, juuri se omituinen, friikki, itsekäs, epäilyttävä, vastenmielinen ja jopa oksettava äiti, joka imettää yli vuoden ikäistä (tarkemmin sanottuna 1v4kk-ikäistä) lasta, ja tarkoituksena on jatkaa niin kauan kuin lapsi itse haluaa. Olen tyytyväinen, että imetystaipaleeni on sujunut näin pitkään ja että alun hankaluuksista selvittiin voittajina: olen ylpeä siitä, että olen taaperoimettäjä.

Jostain hämärästä, tähän asti selvittämättömästä syystä taaperoimetyksestä ei saisi olla ylpeä - tai sitä ei ainakaan saisi kovin montaa kertaa sanoa. En oikein vieläkään ymmärrä miksi. Onko se joltain pois? Onko taaperoimetys uhka korviketta antavalle vanhemmalle? Pitäisikö olla hiljaa omasta onnistuneesta imetyksestä, koska joku toinen on ehkä epäonnistunut tai kokee imetyksen ahdistavana? Onko takana se vanha ystävämme, suomalaiskansallinen ylpeysviha?

En minä imetä "vain ylpeyden tähden" (mitä ikinä se sitten tarkottaakaan) tai käytä rintaa lohdukkeena, vaan taustalla on paitsi halu noudattaa suosituksia (edes jossain asiassa ;) ), myös terveydelliset ja ravitsemukselliset syyt. Kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei niillä ole mitään merkitystä. Taaperoimetys on epänormaalia, luonnotonta ja omituista, ja sen puolustelu koetaan kehuskeluna ja ylpeilynä. Lisäksi joillain sukulaisilla tuntuu olevan hirveä hätä siitä, että vauva oppisi nukkumaan yönsä syömättä ja olemaan itsenäinen, ja taas - jotta äiti ei olisi sidottu lapseen! (huoh...)

Vaikka eipä sillä, onhan sitä toisaalta hupaisaa seurata, minkälaisia angsteja perheemme ulkopuoliset ihmiset tästä taaperoimetyksestä repivät. Kai se sitten tarkottaa, että elämässä menee hyvin, jos voi moisesta ahdistua ja paheksua.



*****

Muutama linkki taaperoimetyksestä:

21.1.2008

Jan Guillou: Pahuus
Sain juuri luettua Jan Guilloun omaelämänkerrallisen kirjan Pahuus. Se kertoo toisen maailmansodan jälkeisessä Ruotsissa Erik-nimisestä teinipojasta, joka kasvaa sadistisisen isänsä ("faijan") pieksämänä, hallitsee koulumaailmassa jengiä ja joutuu lopulta sisäoppilaitokseen, jossa vallitsee kova kuri ja jossa simputus on hyve. Kirja on ollut meillä hyllyssä ja lukulistalla jo pitkään, mutta sain loppukipinän sen lukemiselle Jari Sinkkoselta. Luin nimittäin hänen isäsuhteita käsittelevää kirjaansa Isän kanssa, jossa Jan Guillou oli yksi esimerkki rääkätystä lapsesta. Sinkkonen oli lukenut Guilloun kirjan, ja otti häneen yhteyttä kysyäkseen, miten hän voi vielä olla hengissä. Guillou kertoi, että kaikki muu kirjassa on totta, mutta "faija" ei ollut hänen isänsä, vaan isäpuolensa. Sinkkonen oli vakuuttunut, että tämä oli syy Guilloun selviämiseen.


Voin hyvin harvoin pahoin, mutta jo tämän kirjan alussa alkoi voimakas henkinen pahoinvointi. Miten kukaan pystyy - miten kukaan voi? Ja toisaalta - eihän nyt Ruotsissa tommosta voi tapahtua, sehän on meidän naapurimme, vähän kuin Suomi!
Silmät avaava lukukokemus, vaikkakaan en siitä erityisemmin nauttinut...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...