dualismi

Heinrich Böll: Mitähän siitä pojasta tulee?
En ole koskaan pitänyt sivulauseista - joskin ajoittain ne ovat tarpeellisia (sisäkkäisinä harvemmin), ja niiden käyttöä voidaan perustella oikein. Sisäkkäisten sivulauseiden käyttö (jos käyttö on itseisarvo eikä tehokeino - joskin joskus itseisarvo voi olla tärkeäkin, kuten vuonna keppi ja kivi kun keitin teetä ja tee oli silloin oikein hyvää) ei tee tekstistä minun silmissäni yhtään sen hienompaa (joskaan en voi toki itse kehuskella kirjoittavani hienoa tekstiä, vaikka ajoittain tietysti onnistaa itse kutakin).


Nobelisti Heinrich Bölliä on kutsuttu sodanjälkeisen Saksan omaksitunnoksi - mitä omallatunnolla sitten ikinä tarkoitetaankaan (moraalinen, eettinen ja uskonnollinen omatunto voitaneen erottaa toisistaan - luulisin näin?). Tässä kirjassa hän käsittelee kouluvuosiaan, kuitenkaan niihin pääsemättä; sen sijaan hän käsittelee yhteiskuntaa, natsi-Saksan nousua ja uhoa, omaa toveripiiriään, perhettään, opettajiaan ja asuinseutuaan - koulu on vain viitekehys elämän kuvaukselle (vaikka olisi siitä koulustakin tietysti ollut ihan kiva jotain lukea, mutta kyseessä taitaa olla Böllille tyypillinen tapa kirjoittaa); koko 112 sivua tekstiä on yhtä sivulauseista jaarittelua, josta ei meinaa saada otetta - varsinkaan, jos ei ole kovin koukeroisen tekstin ystävä. Teksti on myös itse itsestään tietoinen, mikä kieltämättä lisää ärsyttävyyttä (vai mitä sanotte? malttakaa toki, pääsen kyllä tekstini loppuun - vaikka tätä ehkä olisi vallan mainiota venyttää tuskallisuuteen asti) ja antaa kuvan, että kirjoittaja kokee oman tuotoksensa niin kiinnostavaksi, etteivät lukijat malta odottaa varsinaiseen asiaan pääsyä (eipä sillä, minusta tuntui ettei Böll päässyt asiaan päinkään tuon reilun sadan sivun aikana; ehkä kyseessä on hänen tapansa ilmaista itseään - toimia vain hetken tunnelman vapaan assosiaation tulkkina; ja saahan siitä tietysti tekstiin pituutta - tämänkin arvioinnin olisin voinut selvittää parilla lauseella).

I think I made my point clear.