31.7.2008

Hyvä paikka kasvaa?

Luin tässä jokin aika sitten jostain (Hesarin sunnuntailiitteen pakina...? niin, imetysdementia vaivaa yhä...), miten lapsiperheet ottavat yhä suurempia ja suurempia lainoja kustantaakseen unelmatalonsa hulppealla tontilla naapureiden näkymättömissä. Jutussa pohdittiin tätä lasten kannalta: missä ovat kaverit, miten sujuu kulku harrastuksiin, minkälaiselle akselille elämä sijoittuu.

Tuo juttu jollain tavalla avasi silmäni.

Olen elänyt lapsuuteni omakotitalossa järven rannalla, ja kasvanut siihen, että omakotitalo omassa rauhassa on ainut oikea paikka lapselle kasvaa. Kerrostalo on saatanasta ja lähiölapsista tulee vain vandaaleja ja kriminaaleja. Rivitalolapset ovat vähän paremmassa asemassa, mutta vain vähän. Tämä ajatusmalli istuu älyttömän syvällä, ja olenkin koko ajan ollut alitajuisesti sitä mieltä, että tämä meidän elomme mukavansorttisessa lähiössä on välivaihe, ja tietysti suuntaamme omakotitalon rauhaan heti, kun mahdollista. Omat sisaruksenikin perheineen ovat ostaneet omakotitalot kun perheenperustamisen aika tuli. Tietysti! Lapsi ei kuulu kerrostaloon!

Mainitsemassani jutussa todettiin, että lähiössä (tai kaupungissa) on aina kavereita: jollei omasta talosta löydy, on viereisissä taloissa; on urheilukenttiä, asukaspuistoja, leikkipuistoja, kerhoja... Mahdollisuuksia leikkikavereihin on pilvin pimein, aina löytyy populaa pallopeleihin ja hippaleikkeihin.

Omassa lapsuudessani kaverit olivat koulussa, eikä taajaman ulkopuolella sijaitsevalla harvaan asutulla okt-alueella ollut samanikäisiä lapsia. Jos halusit leikkiä jonkun kanssa, piti pyytää äitiä tai isää ajamaan sinut kaverin luokse, parhaimmillaan toistakymmentä kilometriä. En haluaisi sitä omalle lapselleni.

Tekee ihan pirun tiukkaa myöntää itselleen, ettei lapsen tarvitse kasvaa naapureiden näkymättömissä, omakotitalon rauhassa, ja että kaupungissa - kerrostalossa! - voi kasvaa ihan terveitä ja hyvinvoivia lapsia (ja miksei kasvaisi, niinhän tähänkin asti on kasvanut). Ettei tarvitse hampaat irvessä tavoitella sitä unelmien omakotitaloa ja ottaa 400 000€ lainaa sitä varten. Ehkä kyseessä on jonkinsorttinen alitajuntainen alemmuuskompleksi epäonnistumisesta, jos kasvatan lapseni kerrostalossa omakotitalon sijaan. Idioottimaista!

Toki on rehellisyyden nimissä myönnettävä, ettei suunnitelmissamme ole jäädä kerrostaloasukkaiksi (oman pihan kaipuu on sen verran suuri), vaikka käytännön syistä tulemme lähiössä varmasti elelemäänkin. Koen kuitenkin valaistumiseni henkilökohtaisena voittona, selätyksenä omista tyhjänpäiväisistä ennakkoluuloistani ja vanhempieni minulle syöttämästä arvomaailmasta.

19.7.2008

Lenkillä

Lenkillä isi hölkkäsi, äiti kuvasi, lapsi viipotti ja koirat kävivät mutaojassa uimassa... :D




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...