3.7.2009

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Sytytin: se kuulosti loogiselta ja funktionaaliselta. Kuten teekannukin. Mutta mistä se logiikka alkoi, miksi pöytää sanottiin pöydäksi, puuta puuksi, verta vereksi ja pelkoa peloksi? Ketä tai mitä ne saivat kiittää nimistään? Mistä sanat tulivat?

Viimeisellä luokalla ollessaan Storm toi kerran koulusta luettelon erikielisistä sanoista, joita ei voinut kääntää yhdellä sanalla. Koko luettelo oli hänen mielestään hillittömän hauska, ja sen mehukkain sana oli koro. Se oli kiinan kielen substantiivi, joka tarkoitti hysteeristä uskoa, että oma penis kutistui kutistumistaan. Eivät toisetkaan esimerkit hassumpia olleet. Jiddissä oli kuulemma oma sana esineelle, jota on yritetty korjata ja josta on juuri siksi tullut täysin käyttökelvoton. Venäjässä oli sana tunteille sellaista ihmistä kohtaan, jota on rakastanut joskus aikaisemmin, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Tulimaan kielessä oli sana tilanteelle, jossa mies ja nainen katsovat toisiaan ja tietävät, että kumpikin haluaa samaa, mutta kumpikaan ei uskalla astua ensimäistä askelta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Peter ja Storm olivat yhdessä nauraneet niille katketakseen.

Mutta vaikka niille sanoille ei hollannin kielessä ollutkaan vastineita, ne kuvasivat kuitenkin ilmiöitä, jotka oli yhtä helppo tunnistaa kuin kasteisen ruohon tuntu jalkapohjissa tai makaaminen selällään niityllä ja kartan näkeminen taivaalla ajelehtivassa pilvessä. Vaikka joillekin tunteille tai kokemuksille ei olisikaan sopivaa sanaa, se ei vielä merkinnyt ettei niitä ollut olemassa.

Renate Dorresteinin riemastuttavasti nimetty kirja kertoo mustan huumorin avulla Heleenistä, joka kärsii vaihdevuosien lisäksi äidistään, joka saa aivoinfarktin seurauksena mm. afasian. Kun äidin käytös muuttuu järjettömäksi (muiden kuin äidin itsensä mielestä) ja hän sytyttimen sijaan puhuu keltaisesta haukkunokkaisesta haikarasta, Heleen joutuu määrittelemään uudelleen äiti-tytär -suhteensa. Oman lisänsä uudelleenmäärittelyyn ja valta-asetelman muutokseen tuo Heleenille lapsuudessa sattunut onnettomuus, joka muutti sekä äitiä että tytärtä.

Mielenkiintoinen ja ihan hauskasti kirjoitettu kirja, joka oli nopea ja vaivaton lukea. Minun mittapuullani hömppää, johon aivovauriopuoli toi lisäpisteitä, mutta mitenkään erityisemmin tuo ei mieleen jää kuitenkaan. Eniten mieleen jäi pyörimään sanojen ja puheen merkitys; mitä ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei ymmärrä muuta maailmaa eikä muu maailma ymmärrä häntä?

2 kommenttia:

  1. Niin kyllähän afaatikko ymmärtää, me emme vain ymmärrä häntä.

    VastaaPoista
  2. Niin, kyllähän afaatikko ymmärtää itseään, mutta ymmärtääkö hän muuta maailmaa? Lievemmässä tapauksessa varmaan ymmärtää, mutta entä silloin, kun afasia on erittäin vaikea, ja siihen mahdollisesti liittyy muitakin aivovaurion oireistoa?

    En edes osaa kuvitella, kuinka pelottava maailma silloin on.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...