23.2.2008

End of an Era...



Leikkasin viime viikolla poitsulta pellehermanni-tyyliset korvakiehkurat pois, kun ne alkoivat olla niin pitkänhuiskeat jo. Siinä niitä kiehkuroita kämmenellä katsellessa jäin miettimään, miten suuri asia se hiustenleikkuu on. Jotenkin se saksien pieni nipsaisu ja vauvahiusten leijailu lattialle merkitsee jonkinlaista siirtymäriittiä vauvuudesta lapsuuteen - se pieni, avuton vauva ei enää olekaan vauva, vaan jotain isompaa. Lapsen ulkonäkökin muuttuu usein ihan selvästi, ja hahmoon tulee jotain aavistuksen vierasta, vaikka lapsi olisi edelleen ihan se sama, tuttu, ihana, rakas ipana.

"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisekseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön."
(Kahlil Gibran: Profeetta, suom. Annikki Setälä 1968)

Kai oleellinen osa vanhemmuutta on ymmärtää se, että lapset ovat vain lainassa, ja ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin heistä pitää luopua. Ja vaikka se onkin sinänsä itsestään selvää, siitä tulee kuitenkin haikea mieli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...