16.3.2008

Häpeä

Olen huomannut vältteleväni hyi-sanan käyttöä. Tajusin tänään, kuinka suuri painoarvo sanalla (ainakin minulle on), kun toruin lasta koiran potkimisesta. "Ei saa potkia koiraa, HYI!" -lause aiheutti jotenkin todella vastenmielisen olon, enkä yhtään tiedä miksi. Ehkä se liittyy häpeään? Hyi-sanaa on käytetty usein liittäen se häpeän tunteen herättämiseen ja hyi olkoon -huudahduksen tarkoituksena on mielestäni saada lapsi tuntemaan olonsa ja tekemisensä likaiseksi tai ainakin vaivautuneeksi.

Todella usein törmää siihen, että ympäristöä tutkivaa taaperoa torutaan hyihyillä ("HYI, älä laita keppiä suuhun, HYI!"), ja jalkovälin ropeltaminen vasta voimakkaan reaktion nostattaakin ("HYI OLKOON sormet pois sieltä!"). En ymmärrä miksi. Toki on hyvä opastaa lasta siihen, ettei ihan kaikkea kiintoisaa kannata suuhun laittaa ja roplaamisessakin kannattaa pitää jokin raja, mutta en näe mitään tarvetta saada lasta tuntemaan siitä häpeää. Miten se palvelee psyykkistä kehitystä? Ei sitten mitenkään - paitsi jos katsoo häpeän olevan lapselle tarpeellinen, päivittäisessä elämässä läsnä oleva tunne. Minusta häpeäntunteen aiheuttaminen lapselle ei ole millään tasolla tavoiteltavaa, ehkä siksi vierastan hyi-sanan käyttöä niin paljon.

*****

Joissain perheissä on tapana kuitata lapsen kaatuilut ja pyllähtelyt ja siitä seurannut mieliharmi nauramalla. Ymmärrän ajatuksen siellä taustalla: ideana ei ole saattaa lasta naurunalaiseksi, vaan ilmaista, että kaatuminen oli hassu juttu eikä siitä kannata tehdä mitään sen suurempaa numeroa. Minä en kuitenkaan pidä tuosta tavasta, sillä se luo lapselle ristiriidan: kaaduin -> pelästyin/sattuu/paha mieli -> muut nauraa. Pieni lapsi ei ymmärrä naurun logiikkaa, sillä se ei ole missään linjassa lapsen oman kokemuksen kanssa. Lähinnä opetuksena on se, että mielipahan ilmaisu saa aikaan naurua.

Olen saanut jo kuullakin kommentteja siitä, että pojalla on aina vapaa pääsy syliin. On lapsen hemmottelua ja paapomista, jos jokaisen muksahduksen jälkeen pääsee äidin syliin turvaan - lapsesta tulee mamis ja turhannyyhkijä! Minusta asia ei todellakaan ole niin. En yksinkertaisesti ymmärrä miten muka kasvatan lapsestani mamista tai nössöä sillä, että hän saa käydä tankkaamassa turvaa epämukavan kokemuksen jälkeen ja on sen jälkeen luottavaisempi kokeilemaan tilannetta uudestaan.

Don't get me wrong, en suinkaan ole joka muksahduksen jälkeen rientämässä lapsen luokse syliä tarjoamaan. Seuraan tilannetta ja olen ns. hollilla, jos poika itse ilmaisee, että nyt tilanne meni liian jännäksi tai epämukavaksi. Jos hän on hieman epävarma ja hakee varmistusta toiminnalleen, saatan todeta "oho, kaatusit", ja kiinnittää sen jälkeen huomion muualle, mutta nauraminen ei todellakaan ole se reaktio mikä ensimmäisenä tulee mieleen.

Ehkä tässä(kin) on kyse sukupolvien välisestä kuilusta ja wanhakantaisesta suomalaiskansallisesta mentaliteetista; pojat ei itke, eikä toisaalta tyttöjenkään ole tarvis kovasti harmistustaan näyttää. "Elämä on kovaa, kestä se tai muuten..."
Mielestäni vanhempien ei välttämättä olisi tarvis alleviivata elämän kovuutta jo pienestä pitäen, kasvaessaan lapsi pääsee varmasti kokemaan sitä ihan riittämiin.

1 kommentti:

  1. Sinulla on paljon fiksuja ajatuksia ja mietteitä, annoit minullekin täksi päivää pohdittavaa, kiitos siitä!

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...