12.6.2010

Muisteluita menneestä

Lapsi oli viikon reissussa, minun vanhempieni mukana matkaamassa vaunulla ympäri Suomea. Mies oli töissä, minä kotona. Alunperin tein pienimuotoisia suunnitelmia siitä, mitä tekisin kun saisin määrittää ajankäyttöni ihan itse (koirat tietysti huomioon ottaen), mutta loppujen lopuksi vietinkin koko viikon kotona yhtä Tallinnanreissua lukuun ottamatta. Nautin suunnattomasti yksinolosta, istuin sohvalla, neuloin ja katselin sarjoja boksilta. Täytyy tosin sanoa, että vaikka huivi edistyykin huimaa vauhtia, voisi selkä sanoa yhteistyösopimuksen irti, jos tätä rataa vielä pidempään jatkaisin.

Yksinolossa on eräs ikävä puoli. Koirat eivät keskustele eivätkä ole juuri hereilläkään, joten yksin itsensä kanssa ollessa ajatuksilla on paljon tilaa. Liikaa tilaa, sanoisin. Jäin pohdiskelemaan sitä, mikä olen, mistä tulen, minne olen menossa ja miksi. Olen viime aikoina kovasti pyöritellyt sitä, miksi olen muotoutunut sellaiseksi ihmiseksi kuin mitä olen, kuinka paljon olen itse vaikuttanut asioihini ja kuinka paljon olen vain ajelehtinut. Sanoisin, että noin 25 vuotta elämästäni olen kätkeytynyt "mä-nyt-vaan-oon-tämmönen" -mantran taakse, ja vasta viimeisen viiden vuoden aikana olen alkanut aidommin katsoa itseäni silmiin ja pohtimaan, mistä oikeastaan on kyse. Olenko oikeasti niin vaikea, hankala ja vittumainen ihminen kuin mitä minulle on lähes koko ikäni jankutettu, vai olenko vain muotoutunut täyttämään ne raamit, jotka minulle on asetettu? Olinko oikeasti koulukiusattu ja ryhmän ulkopuolinen vai aiheutinko kaiken itse?

(Onko tämä nyt sitä kolmenkympin kriisiä...?)

Lisäksi jäin kuuntelemaan tyhjää asuntoa. Koti ilman lasta on ihan erilainen kuin koti, jossa on lapsi. Voi syödä myöhään, puhua mitä huvittaa, katsella splatteria päivällä ja unohtaa, että pitäisi leikkiä aikuistakin välillä. Toisin sanoen, äiti-moodin sai kääntää täysin pois päältä useamman päivän ajaksi. Mitä luksusta! En koe saaneeni elämääni täyttymystä tahi syvällistä tarkoitusta lapsen myötä, mutta kieltämättä sitä koki kodin aika tyhjäksi vailla jatkuvaa pulputusta ja mitämikämiksmiksmiks-tulvaa. En voi väittää ikävöineeni poissaolevaa lasta (en koskaan ole ollut sellainen), mutta väistämättä mielessä välähti kerran jos toisenkin se, että tätäkö se elämä ilman lasta olisi - pitkiä aamuja, rauhallisia iltoja, hiljainen koti.

Viikoksi pääsimme mieheni kanssa matkalle menneisyyteen, aikaan ennen lapsen syntymää. Kokemus oli mielenkiintoinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...