Tänään oli HCR, toisin sanoen Helsinki City Run, puolimaraton. Matkattiin lapsen kanssa kannustamaan isiä ja muita juoksijoita mukavassa kevätsäässä. Juoksijat olivat hyväntuulisia, kannustinjoukot moninaisia ja erilaisin härpättimin varusteltuja. Löytyipä kilpailijoiden joukosta erikoisempiakin versioita, kuten smokkipukuiset herrasmiehet ja kolmen hengen yhteispuvussa juoksevat ystävykset.
Mutta siihen se hauskuus sitten loppuikin.
Kaisaniementietä ei oltu suljettu, vaan siinä kulki autoja tasaiseen tahtiin kuten normaalistikin. Aika harvat hidastivat kunnolla, odottivat vuoroaan ja väistivät juoksijoita, valtaosa ajaa jurnutti sillä omalla kaistallaan, vaikka tie oli juoksijoita täynnä. "Minulla on auto, minulla on oikeus, väistäkää saatana!"
Ehdottomin aivoperseilyn huippu oli kuitenkin se bemarikuski, joka oli päättänyt saada kumiveneensä vesille juuri tänään ja juuri tasan pahimman ruuhkahuipun aikaan. Hetken aikaa (= pari minuuttia) hän vaivautui odottamaan, kunnes päätti sitten ajaa - juoksijat väistäkööt. Siinä olisi nimittäin käynyt useammallekin juoksijalle huonosti, elleivät olisi toisiinsa törmäillen pysähtyneet. Muutama katsoja oli jo käymässä kuskiin kiinni, ja ihan aiheesta. Mutta kun "minulla on auto, minulla on oikeus, väistäkää saatana!"
Myöhemmin matkasimme maaliviivalle tsemppaamaan viimeistä rutistusta. Ratikassa sama meno jatkui: "Mitä vittua? Vieläkö ne juoksee? Ei kai liikenne enää oo sulki? Ärsyttävää tommonen."
Oikeasti... Onko auto niin jumalattoman tärkeä pyhä lehmä, että sen liikkumisen rajoittaminen on elämää suurempi tragedia? Että liikenteen rajoittaminen noin kolmeksi tunniksi aiheuttaa traumoja, tuskaa, sappikiviä ja elämänhalun menetyksen? Voi huokaus sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)