Eilen Iltalehden verkkojulkaisun uutispalstalla puhuttiin Väestöliiton uudesta kirjasta Äidin kielletyt tunteet. Tänään Iltalehti kysyi perhe-osiossaan: Äiti, uskallatko olla vihainen?Vihdoinkin!
Äitiyteen liittyy äärimmäisen voimakkaita myyttejä, joita äidit omalta osaltaan ruokkivat myös itse. Yksi voimakkaimpia on se, että äiti ei saa suuttua eikä pahoittaa lapsen mieltä, vaan äidin on oltava aina pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä-ääninen ja whatnot. Vähemmästäkin sitä repii huonommuutta ja paska äiti-fiiliksiä. Ympäristön dissaus ja tuhahtelut väsymyksestä valittaessa eivät ainakaan auta ("pakkoko se penska oli tehdä jos noin paljon ahistaa?"), jolloin kynnys lähteä hakemaan apua saati edes puhua tunteistaan ääneen kasvaa liian suureksi.
Olen monen monituista kertaa puhunut omista "kielletyistä tunteistani", ja lähes joka kerta vastaanotto on ollut ainakin jossain määrin kauhistunut. Että tuore äiti sanoo ajatelleensa, että heittäisi lapsen parvekkeelta - toteaa, että lapsi hiljenisi jos sen naaman päälle painaisi tyynyn. Eihän se ole normaalia, huono ja vastuuton äiti, kamalaa! Pitäisikö soittaa sosiaaliviranomaisille?*
Ei ole olemassa kiellettyjä tunteita, on vain tunteita. Ne on kylläkin mahdollista jaotella positiivisiin, negatiivisiin ja neutraaleihin tunteisiin, mutta kiellettyjä ne eivät ole. On hyvä tunnistaa mistä tunteet juontavat juurensa, sillä niille on yleensä varsin luonnollinen selitys, kuten hormonit, massiivinen univaje tai vaan täysin muuttunut elämäntilanne, jossa on ihan yksin. Toki tämä kuulostaa vähemmän dramaattiselta ja sensaatioindeksikin on hieman eri luokkaa kuin "sekopäisyydellä" tai "vanhemmaksi kelpaamattomuudella."
Kun vielä alettaisiin julkisesti puhua, että isilläkin on oikeus negatiivisiin tunteisiin...
*Ja ennenkuin kukaan lukijoistani tekee ilmoitusta eteenpäin, niin tiedoksi, että kun kanniskelee järjettömän väsyneenä pari-kolme kuukautta putkeen öisin selkä kaarella kirkuvaa lasta, mieleen tulee vähän muitakin kuin niitä vaaleanpunaisia söpistelyajatuksia. Onneksi se aika on jo takana, vaikka silloin tuntuikin, ettei siitä hengissä selviä.
Sisarellani oli muutama vuosi sitten kolme pientä lasta ja yksi koliikkivauva, joka huusi sen 19-22 h vuorokaudesta. Sitä touhua katseltuani en todellakaan ihmettele, jos jollakulla äidillä napsahtaa ja vauva lentää seinään. Kyllä viha ja rakkaus kulkevat käsikynkkää lastenkin kanssa, välinpitämättömyys on niiden vastakohta.
VastaaPoistaLöysin sinutkin täältä ja olen käynyt täällä ihmettelemässä ja lukemassa. :)
VastaaPoista