Kehä

Hautuumaissa on sitä jotakin.

Vanhoja, rapistuneita hautapaasia sulassa sovussa uudenkarheiden ja kiiltävien kanssa, hoitamattomia hautoja ja vastaistutettuja kukkia...

Parhaiten kontrasti mielestäni näkyy tuoreen haudan päälle kuihtuneissa kukissa. Ennen niin uhkeat, nyt jäljellä vain kalpea muisto ja paljon oheismateriaalia. Klisheistä, eikö totta?

...ja toisaalta:
kun katsahtaa ympärilleen niin näkee, miten uusi elämä puskee vastustamattomalla, hillittömällä vimmalla esiin. Mutta niinhän se menee: elämä jatkaa kulkuaan riippumatta siitä, mitä yksittäisiä ja merkityksettömiä (vaikkakin toki yksilölle tärkeitä) asioita tapahtuukaan. Luontoa kiinnostaa vaan uusiutuminen ja kiertokulku.

Elämän kehä tai jotain muuta runollista.

Älä sano sitä huomenna

Älä sano sitä huomenna

Älä sano sitä huomenna, sano se tänään, sano se nyt.
Ennen kuin ruohonkorsi on venähtänyt.
Sano se silloin kun itkuiset silmät sinua katsoo,
jalka kiukuissaan lattiaa polkee.
Lasi maidosta vapautunut vielä kumollaan pöydällä pyörii.
Sano, rakastan sinua.

Älä sano sitä huomenna, sano se tänään, sano se nyt.
Kun tuuli jo kaislaa kahtaalle huojuttaa,
maailma vetää ja houkuttaa.
Sano se silloin, kun sylisi jo lapselle pieneksi käynee
ja luopumisen tuska sisintäsi polttaa.
Sano se takertumatta,
sano rakastan sinua.

Älä sano sitä huomenna, sano se tänään, sano se nyt.
Kun jo itsenäistä kukintaa taimesi kasvaa.
Kun maailman polte nuoria mieliä painaa,
sano se silloin, muuttumaton sydämesi on.
Sano, rakastan sinua.
Niin sydän sydämelle kaikuna vastaa
rakastan sinua
ja rakastan sinua.

-Birgit Leino: Korinpunoja, 1996-

Salattu maailma

Katsoimme eilen espanjalaisen elokuvan The Orphanage. Tarinassa orpokodista tyttönä adoptoitu nainen palaa taloon myöhemmin tarkoituksenaan remontoida siitä kehitysvammaisten lasten hoitokoti. Perheen poika alkaa nähdä mielikuvitusystäviä, ja tapahtumat alkavat siitä rullata trillerinomaisesti eteenpäin. Pidin paljon kuvakielestä, tunnelmasta, dialogista - oikestaan koko elokuvasta loppua lukuun ottamatta. Typerä, liian siirappinen ja amerikkalainen loppu lässäytti elokuvan trilleristä koko perheen elokuvaksi, jossa kaikilla on kivaa ja häpihäpi. Elokuvan sanoma olisi ollut niin paljon parempi, jos tekijät olisivat malttaneet lopettaa siihen kipeään kohtaan.
(En halua enempää juonesta kertoa, katsokaa itse)

Leffa pyöri mielessä illan ja aamun, ja jäimmekin miehen kanssa pohtimaan aihetta enemmän. Miksi aikuisten on niin vaikeaa kuunnella lasta, uskoa lasta ja ottaa todesta se, että lapsen ajatukset ovat oikeasti ymmärtämisen arvoisia? Kuvittelemme niin herkästi, etteivät lapset ymmärrä asioiden syvempiä merkityksiä, etteivät he osaa ajatella syvällisesti tai että lapsille tulisi asiat selittää yliyksinkertaisesti. Toki lapsen henkinen kehitysvaihe tulee huomioida, mutta mielestäni on suuri virhe kuvitella, että koska lapsi ei ymmärrä jotain tiettyä abstraktia käsitettä sanana, hän ei ymmärtäisi mitään siihen liittyvää.

Lausahdus "totuus tulee lasten suusta" lienee kaikille tuttu. Usein lasten suusta -kommentilla tarkoitetaan hauskoja sutkauksia jotka oletettavasti ovat lasten suusta lähtöisin (tai sitten eivät), mutta se tarkoittaa muutakin. Lasten suusta voi tulla itsestäänselvyyksiä, joita aikuiset eivät enää ympärillään huomaa tai joita eivät halua nähdä. Lasten suusta voi myös tulla se kipeä totuus tai kiusallisen tarkka kysymys.

Jotkut ihmiset ajattelevat, että lapset ovat aikuista herkempiä vastaanottamaan viestejä tai ymmärtämään maailmankaikkeutta. Monet liittävät tähän taipumuksen yliluonnollisiin asioihin, mutta ehkä se ei ihan niin mene. Lapset eivät vain ole vielä sisällä aikuisuuden salailussa, peittelyssä, teeskentelyssä, "hyvissä käytöstavoissa", ja he näkevät niistä aika hyvin läpi. Lapsen ehtymätön uteliaisuus ja tiedonjano tukahdutetaan hyssyttelyllä ja "älä nyt kysele tyhmiä"-suhahduksilla, ja ennen pitkää lapsi oppii - mutta mitä?


Minulla on nälkä, joten ajatus ei nyt ihan kulje. Kuitenkin tämän pohdinnan pointtina taisi olla mietintä siitä, miksi aikuisen on niin vaikea luottaa siihen, että lapsi oikeasti kokee maailman toisin. Ei ole pakko lähteä mukaan leikkiin, jossa ikkunan takana asuu prinsessoja tai vahvistaa lapsen kokemusta siitä, että sängyn alla asuu mörköyhdyskunta joka syö pieniä pensaita aamuisin, mutta olisi aikuisen kuitenkin hyvä antaa luottoa sen verran, ettei lyttää lapsen kokemusta täysin. Olivat ne möröt sitten alitajunnan tuotosta tai kokemusta toisesta, salatusta maailmasta, dissaamisen tuloksena lapsi ei ainakaan rohkeasti kerro tunteistaa ja ajatuksistaan, eikä se näin pikaisesti mietittynä ainakaan kovin positiivinen asia ole...

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää...?

Usein kuulee sanottavan, että lapsettomat ja tuoreet, ensimmäisen lapsen äidit ovat parhaimpia kasvattajia, ja että kyllä se idealismi ja suuret luulot häviävät kun omia lapsia tulee tai vauva kasvaa isommaksi. Ihan varmasti ne kirkkaan vaaleanpunaiset prillit tipahtavatkin silmiltä, mutta lähteekö idealismikin samalla? Tai tarviiko sen lähteä samalla?

Joskus tulee mieleen, että idealismi pelottaa ja asioihin idealistisesti suhtautuvat ihmiset lähinnä ärsyttävät. Huomaan osin samaa itsessäni, mutta se johtuu yleensä siitä, ettei kyseisillä idealisteilla ole ollut marginaalistakaan käsitystä ns. normaalielämästä, vaan kaikki hajatelmat on perusteltu tukevasti ilmaan. Mutta eihän idealismi sulje pois arkielämää tai tee realistista suhtautumista mahdottomaksi.

Mielestäni idealismi on tietynlainen johtotähti elämässä (näin runollisesti ilmaistuna), periaate ja perusta johon pohjata ajatukset. Ei ideaalin olekaan kai tarkoitus täydellisesti toteutua (silloinhan eläisimme Utopiassa ;) ), mutta sitä kohti voi ja pitääkin pyrkiä. Toki myönnän sen, että minun on helppo puhua: poikani on helppo lapsi (mitä nyt huusi ensimmäiset 4kk ja heräili pitkin yötä yli vuotiaaksi), viihtyy yksinään ja antaa äidin surffailla rauhassa. Niin, on kai se helppoa sitten heitellä yleviä ajatuksia, kun ei tiedä "oikeista ongelmista" mitään... tai sitten ei. Vierestä ystäväni hyvin vaativaa lasta seuratessani olen tullut siihen tulokseen, että ei se idealismi ole lapsen vaativuudesta tai helppoudesta kiinni, vaan ihan ajattelutavasta.

Idealismin vähättelystä tulee valitettavan usein mieleen katkeruus. Katkeruus siitä, ettei enää itse usko parempaan, ettei enää usko itseensä, ettei toivoa ole. Idealismin vastakohtana tuntuu liian usein olevan kyynisyys, vaikka nämä kyynikot kärkkäästi toteavat olevansa vain realisteja. Kokemusteni perusteella en ihan osta sitä väitettä. Sen myönnän, että on hyvin helppoa olla kyynikko, sillä ihmisiin, asioihin ja elämään dissaavasti ja ylemmyydentuntoisesti suhtautuminen ei juuri voimainponnistuksia kaipaa. Idealismin säilyttäminen nykymaailmassa sen sijaan vaatii jonkin verran töitä, enkä yhtään epäile etteikö idealismini joutuisi koetuksille vielä monen monta kertaa.

Toivon vain, että jaksan pitää idealismini matkassa, sillä ilman sitä maailma näyttää kovin synkältä.

Muistetaan palkkaus!

Tiedättehän, kun aina sanotaan, ettei koiria ja lapsia saa verrata toisiinsa? No minäpä vertaan - ja varsinkin yhdessä asiassa. Nimittäin palkkauksessa.

Koiramaailmassa pyörineenä palaute ja palkkaus on selkäytimessä. Kun koira toimii kuten ohjaaja haluaa, se saa palkkion: joko kehun, leikkiä, namin tai jotain muuta spesiaalia. Mielestäni tämä on itsestäänselvyys, sillä oikea-aikainen ja oikeudenmukainen palkkaus syventää koiran ja ohjaajan suhdetta. Jostain syystä lasten kohdalla tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, mikä on perin omituista.

Lapsi muodostaa omaa minäkuvaansa ja tietoisuutta itsestään ympäristön palautteen mukaan. Jos ympäristö antaa lapsen ymmärtää, että hän osaa ja onnistuu ja on hyvä, lapselle kehittyy hyvä itsetunto ja hän oppii luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Mutta entä jos ympäristö ei anna palautetta tai palaute on väärää? Mitä tapahtuu jos palkkaus puuttuu? Mitä lapsi oppii, jos hän toimii vanhempien pyyntöjen mukaisesti muttei saa siitä minkäänlaista palautetta?

Aikuiset eivät mielestäni aina ihan ymmärrä, kuinka valtavan suuri merkitys aikuisen arvostuksella on lapsen psyykelle. Ensinnäkin lapsi lukee ympäristöä tiedostamattaan ja tehokkaasti, ja pyrkii miellyttämään aikuisia. Se on ihan luonnollista ottaen huomioon, että aikuiset ovat isoja ja vahvoja ja lapsi on pieni ja heikko. Mielestäni tämä vielä korostaa aikuisen vastuuta: vaatimusten on oltava oikeudenmukaisia ja oikein suoritetuista jutuista ON annettava asianmukainen palaute. Toisekseen, tekee meille aikuisillekin ihan hyvää hieman muistella miltä hyvin ansaittu kehu tuntuu - ja sehän tuntuu ihan perhanan hyvältä!

On aivan käsittämättömän hienoa katsoa, miten lapsen koko olemus syttyy hymyyn kun vanhempi kehuu miten hienosti hän laski mäkeä, miten hyvin jaksoi auttaa kauppakassin purkamisessa, miten ihana hän on vain siinä sylissä köllötellessä. Ja vastaavasti tuntuu hirvittävän pahalta nähdä sen odotuksen sammuvan, jos vanhempi ei tajua tai vaivaudu antamaan palautetta lapsen suorituksesta - edes siitä minkä vanhempi itse on lasta pyytänyt tekemään.

Jacques Brel: Ne Me Quitte pas

Kuulin tämän laulun ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, kun opiskelukaverini lauloi tämän yhtenä vuosiresitaalikappaleenaan. Itkin katsomossa, enkä ollut ainut. Versio oli suomeksi, ja vasta tänään sain aikaiseksi etsiä Jacques Brelin originaalin.

Tämä kappale on ihana.

Häpeä

Olen huomannut vältteleväni hyi-sanan käyttöä. Tajusin tänään, kuinka suuri painoarvo sanalla (ainakin minulle on), kun toruin lasta koiran potkimisesta. "Ei saa potkia koiraa, HYI!" -lause aiheutti jotenkin todella vastenmielisen olon, enkä yhtään tiedä miksi. Ehkä se liittyy häpeään? Hyi-sanaa on käytetty usein liittäen se häpeän tunteen herättämiseen ja hyi olkoon -huudahduksen tarkoituksena on mielestäni saada lapsi tuntemaan olonsa ja tekemisensä likaiseksi tai ainakin vaivautuneeksi.

Todella usein törmää siihen, että ympäristöä tutkivaa taaperoa torutaan hyihyillä ("HYI, älä laita keppiä suuhun, HYI!"), ja jalkovälin ropeltaminen vasta voimakkaan reaktion nostattaakin ("HYI OLKOON sormet pois sieltä!"). En ymmärrä miksi. Toki on hyvä opastaa lasta siihen, ettei ihan kaikkea kiintoisaa kannata suuhun laittaa ja roplaamisessakin kannattaa pitää jokin raja, mutta en näe mitään tarvetta saada lasta tuntemaan siitä häpeää. Miten se palvelee psyykkistä kehitystä? Ei sitten mitenkään - paitsi jos katsoo häpeän olevan lapselle tarpeellinen, päivittäisessä elämässä läsnä oleva tunne. Minusta häpeäntunteen aiheuttaminen lapselle ei ole millään tasolla tavoiteltavaa, ehkä siksi vierastan hyi-sanan käyttöä niin paljon.

*****

Joissain perheissä on tapana kuitata lapsen kaatuilut ja pyllähtelyt ja siitä seurannut mieliharmi nauramalla. Ymmärrän ajatuksen siellä taustalla: ideana ei ole saattaa lasta naurunalaiseksi, vaan ilmaista, että kaatuminen oli hassu juttu eikä siitä kannata tehdä mitään sen suurempaa numeroa. Minä en kuitenkaan pidä tuosta tavasta, sillä se luo lapselle ristiriidan: kaaduin -> pelästyin/sattuu/paha mieli -> muut nauraa. Pieni lapsi ei ymmärrä naurun logiikkaa, sillä se ei ole missään linjassa lapsen oman kokemuksen kanssa. Lähinnä opetuksena on se, että mielipahan ilmaisu saa aikaan naurua.

Olen saanut jo kuullakin kommentteja siitä, että pojalla on aina vapaa pääsy syliin. On lapsen hemmottelua ja paapomista, jos jokaisen muksahduksen jälkeen pääsee äidin syliin turvaan - lapsesta tulee mamis ja turhannyyhkijä! Minusta asia ei todellakaan ole niin. En yksinkertaisesti ymmärrä miten muka kasvatan lapsestani mamista tai nössöä sillä, että hän saa käydä tankkaamassa turvaa epämukavan kokemuksen jälkeen ja on sen jälkeen luottavaisempi kokeilemaan tilannetta uudestaan.

Don't get me wrong, en suinkaan ole joka muksahduksen jälkeen rientämässä lapsen luokse syliä tarjoamaan. Seuraan tilannetta ja olen ns. hollilla, jos poika itse ilmaisee, että nyt tilanne meni liian jännäksi tai epämukavaksi. Jos hän on hieman epävarma ja hakee varmistusta toiminnalleen, saatan todeta "oho, kaatusit", ja kiinnittää sen jälkeen huomion muualle, mutta nauraminen ei todellakaan ole se reaktio mikä ensimmäisenä tulee mieleen.

Ehkä tässä(kin) on kyse sukupolvien välisestä kuilusta ja wanhakantaisesta suomalaiskansallisesta mentaliteetista; pojat ei itke, eikä toisaalta tyttöjenkään ole tarvis kovasti harmistustaan näyttää. "Elämä on kovaa, kestä se tai muuten..."
Mielestäni vanhempien ei välttämättä olisi tarvis alleviivata elämän kovuutta jo pienestä pitäen, kasvaessaan lapsi pääsee varmasti kokemaan sitä ihan riittämiin.