Äitienpäivä

Olen tullut siihen tulokseen, etten erityisemmin pidä äitienpäivästä.

On jotenkin vastenmielinen ajatus, että kerran vuodessa äitiä pidetään hyvänä ja passataan (tosin useimmiten kai äiti itse tekee itselleen kakun ja siivoaa huushollin valmiiksi), muuten äiti on edelleen se perheen työjuhta, tiskikone, pesukone, lääkäri, siivooja ja Leelian Lepotuoli. Ja sitten, yhtäkkiä, huhti-toukokuun vaihteessa alkaa hirveä hypetys siitä, miten ÄITI sitä ja ÄITI tätä ja ÄITI ÄITI ÄITI. Yhdellä kalenteriin ennalta merkityllä päivällä annetaan lupa ignoorata äitiä se muu vuosi, sillä hei, äitienpäivänä sentään annettiin imuri lahjaksi!

Ihan hirvittävän monet naiset itsekin ruokkivat tätä kierrettä. Olen hienoisen hämmennyksen vallassa seurannut keskusteluja, joissa miehiä haukutaan tai vähätellään niin puolisoina kuin isinä, kun eivät ne koskaan ymmärrä, auta, tee omatoimisesti tai vie edes roskia. Äitienpäivän tienoilla naiset saavat hillittömät itkupotkuraivarit, jollei edes valkovuokkoja ole poimittu tai kahvia laitettu - ja toisaalta, jos mies vaivautuu sumpit keittämään, sillä hyvitetään koko vuoden törttöilyt tai osallistumattomuudet.

Miksei äitiä voi arvostaa joka päivä, läpi vuoden? Eikö kaikkien elämä olisi helpompaa, jos sen yhden sunnuntaiaamun sijaan keitettäisi aamukahvit muutamana muunakin aamuna? Onhan äitiä lupa passata muulloinkin kuin vain toukokuun toisena sunnuntaina, eikä äidin merkitys muulloin ole yhtään sen vähäisempi.

Ehkä suhtautumiseni olisi erilainen, jos mieheni olisi erilainen. Minulla on onni olla naimisissa sellaisen miehen kanssa, joka arvostaa minua äitinä ja puolisona läpi vuoden, ja myös osoittaa sen. Ehkä tästä syystä en koe äitienpäivän aamukahveja (tai -teetä, minä en juo kahvia) miksikään elämää suuremmaksi asiaksi, saati hernehdi, jollei mieheni ole keksinyt jotain lahjuksia ja ostanut pukettia kukkasia. Toki suukko ja äitienpäiväntoivotus ovat ihana juttu, mutta ei elämäni saati itsetuntoni siihen kaadu, jos mieheni ne unohtaa. Toivon, että esimerkkimme antaa toisaalta lapsellemmekin mallin toista arvostavasta parisuhteesta, joka ei ole kalenteriin painetuista merkkipäivistä riippuvainen.




Kaikesta huolimatta, hyvää äitienpäivää kaikille!

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Sarjassamme muisteloja 15 vuoden takaa. Kirja oli taannoin lempparini (kuten aiemmin mainitsemani Sokkeloportaikkokin), mutta tähän on ajan hammas purrut enemmän. Onhan kyseessä tietysti nuortenkirja, mutta kuitenkin... vaikka onhan se kiva huomata, että on kehittynyt lukijana vaatimaan kirjoilta enemmän.
Kirja on perinteinen kasvutarina, jossa hyvä on hyvää ja paha pahaa. Henkilöt ovat hyvin yksioikoisia, mustavalkoisia ja paperinohuita, eikä turhaan juonenkehittelyyn tuhlata aikaa. Nuortenkirjalle se sopii, mutta tuntuuhan tuo näin kolmikymppisenä hiukan, noh, lapselliselta. ;) Tarina itsessään on ihan kiva, tyypillistä agraarifantsua.

James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa. Pimeän puolemme ymmärtäminen
Jätän harvoin kirjoja kesken, mutta tällä kertaa kävi niin. Tämä klassista psykoanalyysia ja Jungilaista syvyyspsykologiaa sekoittava teos on puuduttavaa luettavaa, pääsin jopa sivulle 55. Vähän kuin Torey Hayden gone wanna-be-scientific, enkä minä voi sietää Torey Haydenia... Ai että meillä jokaisella on asioita, mitä emme itsestämme tiedä? No shit! Liikaa itsestäänselvyyksiä ja amerikkalaisia suuria paljastuksia (*haukotus*), ei kiinnosta.

Mark Haddon: Harmin paikka
Aivan riemastuttava uutuus, jossa peribrittiläinen perhe menee sekaisin. Haddon käsittelee aika tavallisia pelkoja ja ahdistuksia, mutta tekee sen kuivalla, sarkastisella, mustalla huumorilla. Luin opuksen parissa päivässä (lukuaikaa ovat junamatkat sekä ilta), eli ainakin minut tyyli sai koukkuun tehokkaasti.

Tältä kirjailijalta täytyy lukea lisää!

Frederick Exley: Luuserin muistiinpanot
Fiktiivisesti omaelämänkerrallinen teos, jossa urheilijalegendaisänsä varjossa kasvanut poika varttuu vaimoaan laiminlyöväksi alkoholistiksi ja täydellinen sluibailijaksi, ja joka säännöllisen epäsäännöllisesti retkeilee äitinsä sohvalta mielisairaalaan saamaan insuliini- ja sähköshokkeja. 1950-luvun Amerikka esitellään vähemmän kauniina paikkana, jossa unelmat eivät toteudukaan. Ajoittain työläs luettava, inhorealistinen kirja, mutta varsin hyvin kirjoitettu sellainen. Pidän teksteistä, jotka haastavat lukijaa ajattelemaan, ja joissa kaikkea ei tarjoilla valmiiksi pureskeltuna.

Portia Iversen: Outo poika
Kaksi äitiä, kaksi poikaa, autismi ja mullistava tapa kommunikoida. Vaikka tiesin autismista jotain, tämä kirja opetti paljon ja jätti ajattelemaan, miten väärinymmärrettyjä autistit voivatkaan olla.

William Sleator: Sokkeloportaikko
Sarjassamme teini-iän lempikirjoja. Muistin, kuinka vaikuttava opus silloin oli, joten halusin lukea sen uudestaan. Tämä dystopia-kuvaus jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, ja mielestäni elokuva The Cube on saanut tältä paljon vaikutteita. Tarinan voi lukea joko perinteisenä kasvutarinana, aikustuvan nuoren nousuna auktoriteetteja vastaan, mutta se antaa paljon myös aikuiselle lukijalle. Loppujenlopuksi mikään ei selviä, mikä lisää kirjan kiehtovuutta.

Stefan Nyman: Anna online
Täydellistä ajanhukkaa. Hesarin arvio kirjasta oli ylistävä, ja siitä syystä siihen tartuin. Huonosti kirjoitettu, huonosti toimitettu, ennalta-arvattava, typerä. Kauhukirjallisuuden kliseiden käyttö on ok, jos kirjailijalla on kykyä ja osaamista käyttää niitä, mutta tässä ne eivät vain toimi. Epäuskottava dialogi ja paperinohuet henkilöt. Tästä jäi vaan ärsyyntynyt olo.

Ostetaan kristallipallo

Joku joskus sanoi, että vanhemmuus on yhtä huolta ja murhetta. No, on se paljon muutakin, mutta viime viikkoina tuo huoli ja murhe on noussut yhä enemmän esiin, ei niinkään itse lasta koskien, vaan yhteiskuntaa. Joka puolella vähennetään perusopetuksesta, kasvatetaan luokkakokoja, lomautetaan opettajia ja lakkautetaan kouluja. Säästöjä säästöjä, tulosvastuullista toimintaa.

Minkälaisessa maailmassa lapseni elää viiden, kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua? Minkälaiseen kouluun hän menee? Minkälaiselle yläasteelle, lukioon? Viihtyykö hän, oppiiko hän, nauttiiko hän? Minkälaisessa ympäristössä hän koulupäivänsä viettää? Saako hän ystäviä? Kiusataanko häntä? Kiusaako hän itse?

Tietyllä tavalla vauvan kanssa on helppoa: elämä on tässä ja nyt. Voi vain keskittyä pieneen ihmisenalkuun ja juuri tähän hetkeen, vailla huolta huomisesta. Mutta mitä pidemmälle aika kuluu, mitä suuremmaksi lapsi kasvaa ja eritoten mitä enemmän hän ottaa kontaktia ympäristöönsä, huomaan ahdistuksen kasvavan. En haluaisi päästää häntä maailmaan, jossa vain vahvin selviää ja jossa heikommat, herkemmät ja hitaammat jyrätään armotta yli. En haluaisi lapseni oppivan kyynärpäätaktiikkaa ja pomottamista, vaikka itse tiedän, miten tehokkaita keinoja ne koulumaailmassa ovat.

Haluaisin jostain kristallipallon, jotta voisin varmistaa, että lapsellani on kouluaikanaan ystäviä, hyviä opettajia ja turvallinen koulumatka. Tai ehkä vain laitan silmät kiinni, ja toivon parasta.

Ihan oman itseni takia ajattelin laittaa jonnekin ylös kirjoja, joita on tullut luettua. Koska en (kuvitteluistani huolimatta) näemmä ollutkaan laittanut lainaushistorian tallennusta kirjastopalvelusta päälle, joudun luottamaan hataraan muistiini, mitä tämän vuoden luetut -saldoon tulee. Kirjat eivät ole kronologisessa järjestyksessä.


Kaarina Davis: Rankka kutsumus
Kirjan ainut onnistunut puoli on byrokratian kritisointi, mutta siihen se sitten jääkin. Hirvittävää ruikutusta, valitusta, kitinää ja vinkumista koko kirja, höystettynä typerillä kommenteilla. Parhaimmistoa: 50-kiloisen hoitajan pitää yksin nostaa 150-kiloinen mies lattialta, tai että hoitajien ohjeistus pitää hiukset kiinni, kynnet lyhyinä ja sormukset poissa on vain jäänne sovinistiselta Florence Nightingale -aikakaudelta. Ilmeisesti kirjoittaja ei koskaan ollut kuullut ergonomisesta potilassiirrosta tai hygieniaohjeista...
Edit: Tieto-Finlandia-ehdokas vuodelta 2007??!! Millähän perusteella.

Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla
Marraskuisena aamuna vuonna 2004 hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh löytyi kadulta ammuttuna ja puukotettuna. Hänen rintaansa oli isketty veitsellä viesti, joka oli osoitettu maan parlamentin somalitaustaiselle jäsenelle, Ayaan Hirsi Ali -nimiselle nuorelle naiselle: "Sinä olet seuraava."
Muistan tapahtumasta aiheutuneen kohun, mutta en kiinnittänyt siihen silloin sen enempää huomiota. Nyt nappasin Hirsi Alin kirjan uutuushyllystä mukaani ja tempauduin hänen maailmaansa. Kirja auttaa ymmärtämään paitsi Hollannin tapahtumia, myös sitä, miksi somalit käyttäytyvät kuten käyttäytyvät - vaikka kyseessä onkin vain yhden naisen kokemus. Suosittelen lämpimästi!

Kari Kuula: Helvetin historia
Hyvin mielenkiintoinen tietokirja helvetistä. Nasevasti kirjoitettu, tätä jaksaa lukea, vaikka kyseessä on puhtaasti tietokirja. Minulle tämä aukaisi uusia näkymiä omaan kotoisaan oloomme, sillä helvettikäsitysten selventäminen kertoo luterilaisestakin uskosta aika paljon.

Reko ja Tiina Lundán: Viikkoja, kuukausia
Luin tämän vähän ennen ensimmäistä harjoitteluani, ja koin siitä olleen hyötyä. Vaikka kyseessä onkin nimellisesti fiktiivinen tarina, lienee kaikille selvää, että se kertoo Reko Lundánin oman tarinan. Karu, rehellinen ja suora kirja, vailla turhaa lässytystä ja draamaa. Lopussa tulee itku.