2.10.2011

Muutoksen pelko

Selasin bloggerin tekstiarkistoa läpi, ja törmäsin tämän tekstin luonnokseen. Se on kirjoitettu 20.1. 2009, enkä voi väittää mielipiteeni tai ihmetykseni tässä matkan varrella muuttuneen kovinkaan paljoa.

*****

Yksi lapsiin (vauvoihin) liittyvä asia jaksaa ihmetyttää kerta toisensa jälkeen. Niin monelta taholta saa kuulla lauseita "lapsen tulo ei muuta elämää" tai "minä en ainakaan halua heräillä öitä" tai muuta vastaavaa. Ja kuitenkin siihen vauvan tuloon uhrataan aikaa: sisustetaan lastenhuonetta, ostetaan vaatteita, vertaillaan turvaistuimia ja tilataan juuri Oikean Väriset ja Malliset vaunut kaikilla lisävarusteilla. Mutta näytelmän päähenkilö eli vauva jää jotenkin sivuosaan; jälkeläistä odotetaan saapuvaksi täyttämään estradilla se paikka, jonka vanhemmat ovat käsikirjoittaneet ja huolella valmistelleet. Hämmästyttävän vähän perehdytään vauvan kehitykseen, imetykseen, tarpeisiin.


Minulle taas oli itsestään selvää, että lapsen tulo muuttaa asioita. Ei, maailman ei todellakaan tarvitse käänyä päälaelleen, mutta jokin muuttuu aina. Minusta on käsittämätöntä ajatella, että parisuhde, elämä, kroppa, vireystaso, aikaansaavuus, suhde omiin vanhempiin ja ystäviin sekä yhteiskuntaan pysyisi täysin muuttumattomana, kun perheeseen saapuu uusi, avuton ja täysin muista riippuvainen olento.

En tiedä mikä tuon pelon aiheuttaa. Onko se ajatus siitä, että nuoruus on väistämättä "menetetty" jos myöntää elämän muuttuneen? Onko seksikkyys kadotettu ominaisuus, vaikka vatsanahka repsottaa ja arpi jostain pilkottaa? Onko "oman elämän" kaipuu niin kova, ettei aikaa tai ymmärrystä riitä siihen, että jaksaisi edes puoleksi vuodeksi rauhoittua seuraamaan uutta ihmisen alkua? Onko lapsi jokin pakollinen sinetti suhteeseen tai perhenormatiivinen suoritus?

Don't get me wrong, en todellakaan odota enkä oleta naisten haluavan uppoutua loppuiäkseen äitiyden pumpulipullaan ja uhraavan itseään kupeittensa hedelmälle. Eikä siihen ole edes tarvetta. Mutta jotenkin sitä kuvittelisi vanhempien ymmärtävän, miten täydellisesti vanhempiensa armoilla vauva on ja miten täydellisen riippuvainen vanhempiensa oikuista ja päähänpistoista. Vastuu tuosta hauraasta uudesta elämästä on valtaisa, ja sitä vaan toivoisi vanhempien pystyvän rauhoittumaan sen äärelle.

2 kommenttia:

  1. Mä olin esikoista odottaessani ihan innoissani, kun todella odotin elämän muuttuvan :) Kun on vauva, ei _tarvitse olla mukana jokaisella kavereiden baarireissulla. Tai yrittääkään päästä mukaan jokaisiin mökkibileisiin tai hengailuihin. Oli hyvä syy käyttäytyä vastuullisen aikuisen tavoin ja lähteä kotiin aikaisemmin tai käydä kylässä vain kääntymässä. Tai olla menemättä. Jos aikaisemmin sanoi, ettei huvittanut, pidettiin jotenkin nössönä ja seuran pilaajana. Nyt, kun vihdoin oli äiti, ei kukaan kyseenalaistanut (ainakaan päin naamaa) sitä, että lähti kotiin muita aikaisemmin. Lisäksi silloin, kun jonnekin lähti, oli tosi odotettu vieras ;)

    En kuitenkaan tällä tarkoita, että en olisi välillä ikävöinyt sitä aikaa, kun riitti, että piti vain itsestään huolta. Etenkin nyt, kolmen lapsen kiireisenä työssäkäyvänä äitinä välillä kipeästi kaipaan niitä aikoja, ettei tarvinnut miettiä, miten muilla kotona menee tai tuntea syyllisyyttä siitä, että ottaa aikaa itselle...

    Oliskohan ruoho aina vihreämpää siellä aidan toisella puolella? ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi!

    Luulen, että pohdintasi vihreämmästä ruohosta pitää ainakin osin paikkansa. Lapsettomana ei välttämättä tiedä mistä jää paitsi, mutta lapsellisena (heh) on muisto lapsettoman elämästä. Toisaalta olen itse huomannut olevani jotenkin kummallisessa välitilassa, kun lapsi on reissussa: sitä nauttii ihan poskettomasti hiljaisista illoista (ja siitä, että voi sanoa ääneen "Paska!" kello seitsemältä), ja toisaalta koti tuntuu tyhjältä ilman lasta. Ja sitten sitä välillä NIIN kaipaa yksinäisyyttä ja sitä, ettei tarttisi miettiä, mitä tänään syötäisiin.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...