6.10.2011

Ensimmäinen sana on isä

Jatketaan vanhoilla ihmettelyillä edellisen postauksen hengessä - vanhoilla siis siinä mielessä, että ne ovat pysyneet ihmettelyn aiheena oikeastaan tämän koko viiden vuoden ajan.

Aina aika ajoin äitien keskustelupalstoilla mietitään sitä, kenelle luotettavalle hoitajalle lapsensa uskaltaisi jättää. Todella monen ensimmäinen vastaus on isä. On tietysti mieltä lämmittävää, että äidit kokevat isän luotettavaksi hoitajaksi, mutta kamoon! Ei isä ole hoitaja, hän on lapsen toinen vanhempi. Isän ei tulisi olla hoitajalistalla ykkösenä, hänen ei tulisi olla hoitajalistalla lainkaan.


Suurin osa äideistä ei varmaan edes ymmärrä, miksi ärsyynnyn asiasta. Hehän haluavat vain ilmaista luottavansa lapsensa isään ja kokevansa, että tämä pärjää lasten kanssa. Kuitenkin tuo "kenelle uskallat jättää lapsesi hoitoon" -keskustelu jo itsessään kertoo karua kieltä siitä, että kyse on hoitoon jättämisestä, ei kanssaelämisestä. Isyyden pitäisi olla yhtä itsestäänselvä asia kuin äitiydenkin, mutta luotettava hoitaja -nimikkeellä isät tiputetaan äidin pikku apulaisiksi ja samalla dissataan isän koko isyys.

Disclaimerina täytyy tietysti mainita, että kaikki isät eivät ole vastuullisia, mutta eivät sitä ole kaikki äiditkään. Äitimyytti kuitenkin pitää huolta siitä, että äideillä oletetaan olevan automaattisesti lapsenhoitokeinot ja kyky ymmärtää vauvaa, isä taas on se pakollinen comedy option, joka seilaa mukana kun ei muuta voi. Naureskelemalla isän vaipanvaihtotyylille, vaatteidenvalinnalle ja tavalla lukea iltasatua äidit halventavat isän toimintaa ja antavat ymmärtää, ettei tämä osaa, pysty, eikä ymmärrä. Mitä pidempään se jatkuu, sitä tehokkaammin äidit ihan itse kaivavat omaa kuoppaansa aiheuttaen lopulta sen, että tarpeeksi kuunneltuaan isä päättä, että pidä tunkkis.

Onko sillä nyt oikeasti väliä, miten vauvan persus pestään? Onko sillä oikeasti merkitystä, sointuvatko paidan ja housujen värisävyt toisiinsa, jos lapsi on kuitenkin asianmukaisesti puettu? Mitä väliä sillä, että iltasaduksi luetaan vaikka Tekniikan Maailman testituloksia, jos sekä isä että lapsi nauttivat?

Miksi äideille on niin perhanan tärkeää päästä päsmäröimään?

Osasyy tähän jatkuvaan ihmetykseeni lienee se, etten ole koskaan kuvitellut olevani lapselleni ylivertaisen tärkeä. En ole ajatellut, että minun on oltava aina ja jatkuvasti paikalla, että ilman äitiä pukemassa, syöttämässä, puunaamassa ja nukuttamassa lapseni jää jotakin vaille. Toki minullakin oli se vaihe, kun olin huokumassa isän ja lapsen päälle joka käänteessä ja vahtimassa, että puolisoni tekee varmasti kaiken Oikein. Onneksi mieheni ärähti aiheesta, ja opin (melkein) kerrasta. Imetys on lapsenhoidossa ainut asia, jonka olen sattuneesta syystä hoitanut 100% yksin, kaikessa muussa olemme noudattaneet jaetun vanhemmuuden periaatetta.

*****

Tämä aihe nousi mieleeni nyt, kun opiskeluissa tuli eteen vaihe, jossa valtaosa luokastamme joutuu lähtemään kaukokentille harjoitteluun. Ryhmässämme on paljon äitejä, ja monet kokivat, etteivät voi lasten vuoksi lähteä toiseen kaupunkiin. Ajoittain hyvinkin kiihtynyttä keskustelua kuunnellessa en voinut välttyä ihmettelemästä, missä lasten isät ovat? On itsestään selvää, ettei toisten ihmisten perhetilanteita voi (eikä kuulukaan) tietää, mutta kaikissa tapauksissa ei voi olla kyse vuorotyötä tekevästä ja työmatkailevasta puolisosta. Oli jokseenkin hämmentävää, että äidit kokevat, etteivät voi lähteä pois, sillä isä ei osaa, pärjää, ymmärrä, halua. Että kuuden viikon poissaolo kaataa koko kodin, ja lopputuloksena on katastrofi. Ja nyt puhutaan yli kaksivuotiaista lapsista.

Ehkä sitä on sitten vain tottunut liian hyvään. Toisen ihmisen asemaan asettuminen on aina haastavaa, mutta tässä tilanteessa se on erityisen vaikeaa. Olen itse lähdössä kaukokentälle, ja vaikka se toki tuntuu ikävältä, ei minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö isä ja poika keskenään pärjäisi. Koko kysymys tuntuu absurdilta - miksi ihmeessä minun edes pitäisi miettiä sitä, pärjääkö mieheni oman lapsensa kanssa?

Ajatus äidin poissaolosta tuntuu jo lähtökohtana jotenkin isommalta kuin isän poissaolo. Todennäköisesti näilläkin äideillä on joko omakohtaista kokemusta tai tuttavien kertomaa tietoa siitä, minkälaista elämä on, kun isä on työmatkalla pidemmän aikaa. Isälle se suodaan ja ajatellaan automaattisesti, että äiti pärjää, sillä äiti on äiti. Jos osat vaihdetaan toisinpäin, on tilanne toinen. Isän "yksinhuoltajuus" on suurennuslasin alla, ja kotiin jäävä isä saa hyvin herkästi eräänlaisen sankarin viitan harteilleen. Ajatellaan, että lapsesta ja kodista huolehtiva isä on jotain erikoista ja erityistä, lapsesta ja kodista huolehtiva äiti taas on - no, normaali ja tavallinen. Isällä tuntuu olevan paljon enemmän liikkumavaraa kuin äidillä, jonka toimintaa tarkastellaan huomattavasti ahtaampien raamien sisällä.

Avainasemassa ovat tietysti äidit itse. Että arvostettaisi sitä puolisoa isänä, että annettaisi tilaa, että annettaisi mahdollisuus etsiä omat keinot toimia ja tehdä. Toimintatapoja on monia, ja niin kauan, kun turvallisuus on kunnossa, on tyyli vapaa.

(Ja mitä tulee tämän viestin otsikkoon: Se on viittaus Juhani Seppäsen kirjaan. Suosittelen lämpimästi.)

13 kommenttia:

  1. Pitkästä aikaa blogia lukemassa. Että hei vaan :)
    Mitäpä muuta tähän sanomaan. Tekstisi oli varsin tyhjentävä ja jaan ajatuksesi äiti/isä-aseltemasta.

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvä kirjoitus! Eksyin tänne Project Maman kommenttilootasta, aina ilo lukea hyvin kirjoitettua tekstiä!

    Olen itse ihmetellyt samaa, sekä näitä vauvapalstojen "minkä ikäisen vauvan uskallatte jättää isällensä hoitoon" -gallupeja. Mieheni jäi vanhempainvapaalle vauvan ollessa 5kk (minä "opiskelin" - kävin tunnin-kahden välein kotona imettämässä...) ja siitä vielä hoitovapaalle, joten meille jaettu vanhemmuus on ollut itsestäänselvyys. Kummastuttaa vaan se suitsutus, jota mies aktiivisuudestaan saa. Ja se, että anoppi miehen kotonaoloaikana kysyi kaikista lapsen ruoka- ja vaatejutuista edelleen vain minulta. :)

    t. Elina

    VastaaPoista
  3. Kiitos Elina, ja tervetuloa.

    Minun mieheni on joskus aika avoimesti pyöritellyt silmiään sille suitsutukselle, minkä suurinpiirtein paskavaipan vaihtamisesta saa. Suurikin uroteko ja urakka, sen jälkeen voisikin sitten levätä sohvalla lopun päivää...

    VastaaPoista
  4. Oi niin tuttua on se, miten mies on SANKARI, oikea ihmemies kun se osallistuu oikeasti täysipainoisesti kodin arkeen ja lastenhoitoon. Että kyllähän minä nyt varmasti muistan sitten häntä siitä hyvästä palvella, muistanhan nyt varmasti, ja palvoa! No en muista, mutta arvostan kyllä, mutten yhtään yli omankaan panokseni. Tämä koti ja perhe on yhteinen asia.

    Itsehän olen perso hemmottelulle kuin pikkulapsi hattaralle ja usein hölmösti kinuan sitä "siksi kun olen taas niin paljon töitä täällä tehnyt". Siitä pitäisi päästä eroon, sillä todellisuudessahan kaipaan muuten vaan luksusta arkeen. Mies taas -voi- siitä saada kuitenkin käsityksen, että minun työni on omasta mielestäni arvokkaampaa. (Tai sitten se osaa jo laskea, että 1+1=Piia):D

    VastaaPoista
  5. Tämä on mulle aika kuumottava aihe, koska olen rehellisesti sanoen sitä mieltä, että jos itse lähtisin kuudeksi viikoksi pois kotoa, sekaisin menisi neljä ihmistä (kolme lasta, yksi mies) ja iso talo. Johtuuko sitten siitä, että haluan päteä ja olla korvaamaton, vai johtuisiko kuitenkin vain siitä, että elämämme on näin rakentunut huolimatta jaloista aatteistani ennen lapsia? Kun äitiys alkoi yksinhuoltajuudella ja on sen jälkeen rakentunut kotiäitiyden ja yrittäjäisyyden varaan, niin lopputulos on tämä. Äiti on aika korvaamaton. Isä ei ole sen huonompi vaan isä on tyystin erilainen. Isä ei elä lapsiperheen arkea kuten äiti, meillä siis. Yritän siis sanoa, että lasten arki keikahtaisi nurin, jos lähtisin. Muotoutuisihan se toki uudelleen ja uudenlaiseksi ajallaan, mutta kuudessa viikossa ei vielä saataisi aikaan muuta kuin hämmennystä, luulen. Itse kuulun siihen äitiryhmään, joka oikeasti välillä miettii, jättääkö lapset kotiin miehelle hoitoon vai ei. Meillä se on nimittäin sama, kuin jos veisin lapset miehen työpaikalle ja sanoisin, että terve, pärjäilkää.

    En oikein tiedä, onko tämä sitten aivan vääränlaista vanhemmutta ja ajattelua, kaiketi ainakin jaetun vanhemmuuden periaatteiden mukaan? Minusta olisikin mielenkiintoista elää päivä toisenlaista elämää, sitten voisin vertailla. En kiellä sitä, ettenkö toivoisi silloin tällöin tasaisemmin jaettua vastuuta - siis mitä tulee lapsiin ja kodinhoitoon. Kuitenkaan en koe, että jaksaisin alkaa tätä koko pakkaa sekoittaa ja latoa uudelleen. Näinkin voi elää ihan onnellista elämää ;)

    Minua vasta ärsyttääkin, jos saan itseni kiinni kehumasta miestä siitä, että on pärjännyt lasten kanssa hyvin päivän tai viikonlopun. Itse en nimittäin saa vastaavasta suitsutusta. Mutta toisaalta miehessäni on muutama sata asiaa, jotka eivät ärsytä, joten balanssi säilyy aika hyvin.

    En lähtisi lyttäämään äitejä siitä, että he miettivät, onko isä paras "hoitaja" lapsille vai ei. Sitä voi ihan oikeasti joutua miettimään. Tiedän myös isiä, jotka miettivät samaa äidistä. Mutta joo, ymmärsin kyllä pointtisi :)

    Terkuin itäkurssikaverisi Nina, anonyymina tällä kertaa, kun mentiin näin henk.koht. elämänalueille :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos Nina viestistäsi.
    Erilaisuushan on rikkautta, ja olisi suunnattoman tylsää, jos maailmassa olisi vain samanlaisia tilanteita ja samanlaisia perheitä.

    Tarkoitukseni ei ollutkaan lytätä, siksi mainitsinkin tuon disclaimerin vastuullisesta isästä. Puolisoni on tehnyt minusta isä-aktiivin, jonka myötä tulee kiinnitettyä enemmän huomiota äiti/isä-akseliin. Ja kun sen kerran on tehnyt, sitä on vaikea kääntää pois päältä.

    Mieheni joskus silmiään pyöräyttäen pohti, mikä ihme isiä vaivaa. Vanhemmuus ei ole rakettitiedettä, ja jos kerran äiti voi oppia lasta hoitamaan, voi sen oppia isäkin. Varsinkin kun on kyse esikoisesta, jolloin molemmat vanhemmat ovat yleensä ihan yhtä pihalla. Ihan eri asia sitten onkin malttaako äiti hormonihuuruissaan antaa isälle tilaa etsiä oma tapansa toimia vanhempana. Vauvan temperamenttikin vaikuttaa, se on selvä.

    *****

    Tässä kaukokenttäjutussa on vielä sekin puoli, että siitä on jokainen ollut tietoinen alusta lähtien. Jollei ole viitsinyt lukea hyväksymiskirjettä tai kuunnella tuutoreiden perehdytystä, se on ihan oma moka. Esim. minä kysyin mieheltäni jo hakuvaiheessa "ymmärrätkö, että jos pääsen sisään, sinusta tulee jossain vaiheessa pariksi kuukaudeksi yksinhuoltaja?" Tältä pohjalta joidenkin suunnaton närkästys kaukokentästä tuntui lähinnä typerältä.
    Toisaalta joidenkin äitien kuvitelma siitä, että äitikortti oikeuttaisi vip-paikkaan lähisairaalassa on vain hölmö ja lisäksi lapsettomien kannalta epäreilu.

    No, tästä päästäänkin sitten siihen äiti/opiskelija -yhtälöön. Jokainen tekee itse omat valintansa, eikä elämää voi eikä tietyllä tavalla saakaan kontrolloida loputtomiin. 4,5 vuotta on tosi pitkä aika nuoren parisuhteessa ja perhettä toivovan elämässä, eikä lastenteko itsessään ole este opiskelulle. Fakta kuitenkin on se, että lisääntyminen väistämätä vaikuttaa opintojen etenemiseen, ja lapsellinen opiskelija on monessa suhteessa eri tilanteessa kuin lapseton. Sen kanssa pitää vain elää - puolin ja toisin.

    Oikeastaan se mitä tällä saarnalla haen ei ole kikkeliskokkelis vaan se, että molemmilla puolilla ollaan ihan samoja ihmisiä, lapsia tahi ei. Ja oliko tällä nyt sitten mitään tekemistä alkuperäisen tekstin tai Nina sinun kommenttisi kanssa - ei mitään hajua. :D

    VastaaPoista
  7. Tämä ja edellinen postaus kolahtivat aika lailla. Ihan hyvässä mielessä. Omassa elämässä kun olen viime aikoina saanut nähdä hyvin erilaisia tapoja toteuttaa isyyttä. Oma mieheni osallistuu täyspainoisesti, mutta eipä siitä ulkopuolista suitsutusta ole tullut. Jos olisi, olisin ärsyyntynyt siitä. Mutta kun ei, niin ihmettelen: jotkut eivät oikeasti tunnu huomaavan/tunnustavan sitä, mitä hän tekee perheemme hyväksi. (Mikä ei tietysti ole sen enempää kuin hänen velvollisuutensa tai kuin mitä minä teen. Mutta itse loukkaannun miehen puolesta kun huomaan, että hänen osallistumistaan perhe-elämäämme ei huomioida.) Itse olen kiitollinen ja onnellinen, etenkin lasten puolesta.

    Mitä tulee kuuden viikon poissaoloon kotoa, minusta se on perhe-elämän kannalta rankka ajatus. Kokisin aika rankaksi sen, jos mies olisi poissa kuusi viikkoa putkeen - vaikka sitten tulisikin viikonlopuiksi kotiin. Uskoisin sen olevan rankkaa myös toisin päin, jos minä olisin pois. Miksei miehen ja lasten pärjääminen huolettaisi, kun huolettaisi omakin pärjääminen vastaavassa tilanteessa.

    Tottakai työ ja opiskelu vaativat, mutta nämä ovat juuri niitä tilanteita, joissa se työn ja perheen yhteensovittamisen ongelma aktualisoituu. Eikä sitä ole kovin hedelmällistä kuitata sillä että "olisi pitänyt tietää" (ethän sä niin tehnytkään, mutta siis yleensä). Tai tottakai olisi pitänyt, mutta yhteiskunnallisella tasolla voitaisiin lähestyä asiaa myös niin, että rangastaanko uusien veronmaksajien tuottamisesta vai kannattaisiko siihen kannustaa.

    VastaaPoista
  8. Tuolla pärjäämisellä tarkoitin enemmän sitä, että mieheni osaa pukea lapsen, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, siivota, lenkittää koirat ja huolehtia lapsen päivähoitoon ja takaisin. Pää siinä on kovilla, se on tiedossa jo nyt, ja siksi esim. vaarilanreissu on lapselle sovittuna jo nyt. Onneksi niitä tukiverkkoja on, ja tällaisissa tilanteissa niiden tarpeellisuuden todellakin huomaa. Jaksaminen on tosi kovilla niillä vanhemmilla, jotka ovat yksin, enkä nyt tarkoita vain näitä opiskelujuttuja.

    Mitä opiskeljaelämään tulee: mielestäni harjoittelut eivät ole niitä asioita, joihin ensimmäiseksi pitäisi kiinnittää huomiota. AMK-tasolla pitäisi ihan ensin miettiä pitkään ja hartaasti, onko se jatkuva vahtiminen, kyttääminen, nimilistojen kierrättäminen, 100% läsnäolopakko teoriatunneilla (labrat ovat ihan asia erikseen) ja kohtuuttomien korvaavien suoritusten vaatiminen ihan oikeasti tarpeellisia. Niin kovasti hehkutetaan miten ollaan hienoa ja komeaa, vähintään yhtä hyviä kuin yliopistot (oikeasti jopa parempia), mutta opiskelijoiden kohtelu on kuin yläasteella. No, osa hiihtäjistä kuuluisi kyllä enemmän takaisin sinne peruskoulun puolelle käytöstapoja oppimaan, mutta kuitenkin.

    Viittauksesi työelämään oli ihan hyvä ottaen huomioon, että osalla opiskelijoista on todellisia vaikeuksia ymmärtää harjoittelun olevan rinnastettavissa työelämään, tosin huomattavasti vähemmin oikeuksin.

    VastaaPoista
  9. Hyvä aihe, hirveesti ois sanottavaa, mutta jos lyhyesti jotain ehtis kirjottamaan.

    Itsekin olen aina ihmetellyt tuota isä hoitajana, mun mielestä lapsi ei todellakaan ole hoidossa jos on isänsä kanssa. Aivan kummallinen ajatus moinen. Mutta täytyy myös sanoa, että en ymmärrä läheskään kaikkia parisuhteita joihin hankitaan lapsia, moni vois miettiä pikkasen tarkemmin. Vaan jokainen tekee itse valintansa.

    En allekirjoita sitä, että miesten osallistuminen on kiinni siitä, miten nainen sen ns. sallii. Minä kyllä sallisin, mutta mies osaa aika hyvin itse halutessaan esittää avutonta. Kuten että hän ei osaa harjata esikoisen tukkaa tai laittaa sitä yhtä ponnaria, vaan minun pitää aamulla nousta sängystä sen takia ennen esikoisen ja isin lähtöä, että voin sen takkutukan selvittää. Tai että jos mies ottaa isommat lapset mukaansa jonnekin, niin kyllä mun nyt pitää tulla häntä auttamaan niiden ulkovaatteiden pukemisessa. Eihän yks aikunen voi kahta lasta saada puettua... esimerkkejä on monia eikä vika kyllä minussa ole, sillä tuosta tukkajutustakin väänsin usein (että ei voi olla niin vaikeaa vähän harjata isoimpia takkuja pois, tytön tukka siis on ihan pörrössä aamulla), vaan luovutin sitten kun ei se mies sitä lasta siistinyt ja tämä meni tarhaan tukka tuhannen takussa eikä miestä häirinnyt yhtään.

    Olen kyllä alusta asti sallinut miehen hoitaa jokaista lasta tavallaan. Ei mulla kävis mielessä puuttua vaikkapa siihen, miten mies laulaa lasten kanssa iltalaulut tai mitenpäin vauva on sylissä, miten hän handlaa ruokatilanteet jne. Tosin kyllä meillä tulee sanomistakin monesta asiasta, mutta oletus ei koskaan ole mikään "isi on äidin apulainen" vaan pikemminkin sanomista tulee just siitä, että mies on aikuinen siinä missä minäkin ja osaa/ehtii kyllä jos haluaa. Eli sanomista siis siitä, kun mies koittaa päästä helpommalla vetoamalla siihen ettei muista/ehdi/osaa.

    Esimerkiksi mies ei muista (!) antaa lapsille useinkaan ruuan yhteydessä juotavaa ja kyllä se rasittaa asiasta aina sanoa, mutta ei voi sitä jättää huomioimattakaan kun pienempi ei edes itse osaa sanoa jos on jano. Onneksi esikoinen on oppinut jo muistuttamaan iskää tuossa asiassa.

    Tarkoitus ei ole moittia omaa miestä, vaan yritin kertoa sen, ettei sekään aina onnistu, että toista ei lainkaan "neuvois". Tai ettei se välttämättä johdu mistään omasta pätemisen tarpeesta, vaan joskus siihen vaan on oikeasti syytäkin. Meillä myös lapset palelluttais itsensä talvisin, jos en muistuttais miestä mooonta kertaa siitä, että ne pitää pukea pakkasella kunnolla. Mies ihan oikeasti pukee ne usein ulos ihan miten sattuu.

    Mutta jäin miettimään tuota kuuden viikon poissaoloa ja minusta se on vähän eri asia kuin tämä isijuttu. Tai mulle se ois kyllä tosi vaikea paikka, nyt en edes pystyis siihen kun lapset on niin pieniä. Mutta muutenkin se ois vaikeaa minulle olla erossa lapsista ja miehestä, lapsille vaikeaa olla erossa äidistä. Mutta ei mua varsinaisesti se huolestuttais, ettei mies osais. Miettisin kylläkin paljon sitä, miten se jaksais. Ja sama ois toisinpäin, jos mies lähtis noin pitkäksi aikaa pois niin oishan se tosi vaikeaa. Kai sen kestäis, kunhan ei ois pysyvää.

    Piti vielä tuosta sankariviitastakin kirjoittaa, kun muakin se niin ärsyttää. Mun äiti ja sisko aina kilpaa säälii mun miestä, "eihän se nyt voinu tietää" "anna nyt toisen vähän rentoutua" jne. ihan ku mies ois joku lapsi jolle pitää antaa erityisvapauksia, äiti ei niitä tarvi. Jos vastaan heille, että en minäkään saa mitään lepoa arjesta, niin ne hymyilee vähän sillai vaivaantuneina tyyliin, että no eihän äiti sellaista tarvikaan.

    Tulipa sekavaa tekstiä, kun vauva tuolla isänsä sylissä kitisee (se vauvan kitinä on vain niin stressaava ääni) ja vieraita on tulossa hetkenä minä hyvänsä, niin kauhee kiire naputella edes jotain :D

    VastaaPoista
  10. Marjuli, lyhyt oli hyvä. :D

    Hyvä kommentti, paljon asiaa. Varsinkin huomiosi lapsen kokemuksesta oli ihan paikallaan - minähän en ottanut siihen kantaa tekstissäni laisinkaan.
    Lapselle se on ihan varmasti kova paikka, ja juuri siksi isovanhemmat ja kaverit valjastetaankin apuun tarpeen tullen.

    VastaaPoista
  11. Minuakin ihmetyttää kavereiden ja tuttavien kysymykset minun ollessa yksin poissa kotoa siitä, miten luulen että isä pärjää beben kanssa yksin kotona ja miten kauan uskallan olla poissa kotoa. Ihan ensimmäisistä minuuteista lähtien ollaan hoidettu tyttö porukassa, ja ihan yhtä hyvin (ja välillä huonosti) molemmat hommasta suoriudutaan.

    Ainoa asia mitä epäröin kotoa pois lähtiessäni on se miten kova ikävä minulle tulee, mutta ei minulla ole mitään syytä kyseenalaistaa isän pärjäämistä sen enempää kuin omaanikaan. Jaksaminen on pienen vauvan kanssa toinen juttu, ja vähäisten unien takia pyritään siihen ettei kummankaan tarvitse hoitaa bebeä vielä vuorokautta kauempaa yksin.

    Sankariviittailusta; minua ärsyttää oma äitini, joka suhtautuu jotenkin alentuvasti siihen että mieheni hoitaa lasta ja kyttää ja arvostelee miten homma sujuu. Ei siis istuta sankariviittaa miehen harteille, vaan taitaa enemmänkin pitää nössönä kun mies ei miehekkäästi vaan rysähdä töiden jälkeen sohvalle ja karkaa viikonlopuiksi metsälle, vaan osallistuu beben hoitoon, tekee ruokaa ja siivoaa samalla tavalla kun minäkin.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...