2.12.2010

Yhdet hyvästit

Tänään luovuin osasta sieluani. Tiesin sen ottavan koville, mutta en arvannut kuinka suuresta asiasta loppujen lopuksi olisi kyse. Tarkoitukseni oli katsoa osat läpi, mutta istuinkin vartin työhuoneen lattialla ja itkin. Vaikkei tästä koskaan tullut minulle ammattia, oli soittaminen ja soitin kuitenkin suuri osa identiteettiäni. Matkalla mietin, että olo oli kuin olisin vienyt koiraani piikille. Absurdia mutta totta.



Olisin toki voinut hänet pitää, mutta se olisi ollut puhdasta väkivaltaa. En enää soita, ja puupuhaltimelle vuosien makuuttaminen ja kuivuminen ei todellakaan tee hyvää. On myös tietynlaista realiteettien myöntämistä, että minun on aika siirtyä eteenpäin ja luovuttaa soitin käyttöön, johon se on luotu.


Uusi omistaja on kuulemma soittamisesta kovin innostunut nuori, joka jo kovasti odottaa uuteen ystäväänsä tutustumista.


Hyvää matkaa rakas Püchnerini. Ei muistella pahalla.

4 kommenttia:

  1. Otan osaa. Ymmärrän niin hyvin. :(

    VastaaPoista
  2. Kiitos myötätunnosta.

    Uskomatonta, miten pala puuta ja metallia voi herättää niin paljon tunteita ja muistoja. Sormet muistivat ihan tasan tarkkaan miten toimia ja soitin tuntui niin suunnattoman tutulta käteen.

    Aikansa kutakin kuitenkin.

    VastaaPoista
  3. Mikset sä enää soita? En tunne tuota soitinta kunnolla, mutta onks se sellanen, että vaatii kunnon "omistautumista" eli ettei vois vaan soitella sillon tällön? Tuntuu vaan tosi ikävältä, että jos se kuitenkin on ollut tosi iso osa sun elämää jossain vaiheessa ja etkö oo opiskellutkin (?) jotain siihen liittyvää, niin nyt joudut kokonaan luopumaan siitä :(

    Itse soittelin aikoinaan pianoa kovinkin paljon. Ammattia siitä ei tullut, mutta en silti voisi koskaan kuvitellakaan luopuvani pianostani ja soittamisesta.

    VastaaPoista
  4. Kyllä, oboe vaatii omistautumista ja käytännössä päivittäistä treenaamista. Se eroaa pianonsoitosta radikaalisti jo siten, että pianonkannen voi avata koska vain ja soitella, mutta oboella "kylmiltään" soittaminen ei onnistu.

    En soita, kun en halua soittaa yksin. Suuri haaveeni olisi ollut päästä orkesteriin, mutta ei näillä leveysasteilla eikä tällä intohimolla (tai sen puutteella). Ja olen musiikin alalta ihan valmistunutkin, opettajalinjalta tosin. Tutkintoni ei kuitenkaan ole yliopistotasoa, joten jo siksikin orkesteripaikasta haaveileminen on silkkaa ajanhukkaa.

    Paljon se antoi, vaikka paljon myös otti. Nyt pystyn jo kuuntelemaan orkesterikappaleita, joita olen ollut soittamassa, ja olen lapsellenikin jopa saanut kerrottua, mitä äiti on ennen häntä tehnyt.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...