2.8.2009

70

Isäni täytti 70 vuotta kuluneella viikolla. Koska hän ei halunnut mitään virallista vastaanottoa tai juhlia, jälkikasvu järjesti tietysti hänelle sellaiset. Tyyliin sopivasti tosin keskellä korpea eräkämpällä, jonne on joka paikasta vähintään kolmen tunnin ajomatka...



Olin liikenteessä yksin, sillä muiden kyydillä kulkiessa lapsen (ja turvaistuimen ja kapsäkkien, koirista nyt puhumattakaan) kuljettaminen on vain jotenkin liian hankalaa, eikä yhteensä reilun kuuden tunnin istuminen vaikuttanut hyvältä asialta eläväiselle kolmivuotiaalle. Joten poika lähetti vaarille vain synttärionnittelut.




Maljaa nostaessa isäni totesi suoraan, ettei koskaan uskonut viettävänsä 70-vuotisjuhlia. Kolmen vuoden takainen lievä aivoinfarkti ilmeisesti pelästytti omaan kuolevaisuuteen ja laittoi muuten niin hyväkuntoisen ja terävän miehen miettimään, miten hauras elämä oikeasti onkaan, ja miten pienestä kaikki voi olla kiinni.




Kotimatkalla se tuli minunkin mieleeni. Isäni on oikeasti jo vanha mies, vaikka hän vieraan silmään näyttää vähintään 10 vuotta nuoremmalta. Ja vaikka olemmekin elämänkatsomukseltamme ja vakaumukseltamme pitkälti vastakkaisisten suuntien edustajia ja jo henkisesti toisistamme erkaantuneet, minun on kovin vaikea ajatella elämää ilman isääni. Toivottavasti sitä ei konkreettisesti tarvitse ajatella vielä pitkään aikaan.


3 kommenttia:

  1. Onnittelut myös hienoon ikään päässeen miehen tyttärelle! :)

    Tuo ajatus elämisestä ilman isää tuntuu niin kipeän tutulta. Minä olen ollut aina "isän tyttö", ja muistan sanoneeni miehelleni monta kertaa vuosien varrella etten pysty enkä edes uskalla ajatella mitä elämä olisi ilman isää, ja tänä kesänä tuo asia on valitettavasti tullut ihan liian lähelle.
    Isäni on 7 vuotta sinun isääsi vanhempi, perusterve, äärimmäisen hyväkuntoinen, ja nyt yllätyksensä löydettiin pitkälle edennyt sairaus. Olosuhteisiin nähden kaikki on ihan hyvin, mutta todellisuus ja tulevaisuus ei kovinkaan aurinkoiselta näytä.
    Vieläkään en pysty tuon "elämä ilman" ajatuksen antaa viedä, nyt keskitytään niihin hetkiin joita meille vielä annetaan, ja luodaan toivon mukaan paljon hyviä muistoja jotka pienten poikienkin mieleen vielä jäisi.

    VastaaPoista
  2. Pojan puolesta toivoisinkin, että vaari vielä jaksaisi. Poitsu on vasta "löytänyt" vaarin, ja olisi suunnaton sääli, jos tuttavuus jäisi näin lyhykäiseksi. Jos hän nyt kuolisi, ei poika muistaisi ajasta todennäköisesti mitään. Minä osaan sitä menetystä jo käsitellä ja työstää etukäteen, mutta lapsi ei...

    VastaaPoista
  3. Oon seurannu sun blogia jo jonkin aikaa ja vaikka tekstisi tuntuu osuvan tosi usein ihan kohalle en oo vaan saanu vastattua. Mutta josko nyt...

    Meinaan, että mun isä täyttää kans 70-vee tänä vuonna ja varmasti on myös itse joutunut miettimään tokka pääsee niin pitkälle, sillä sairastui syöpään kaks vuotta sitten. Juuri kun meille oli syntynyt esikoispoika. Isä parantui, mutta jätti kuitenkin tyttären miettimään mitä elämä ois ilman isää. Kuten totesit, isä on jo vanha mies ja eri sukupolvee kuin minä, niin silti toivoisin ettei tarvitsis "konkreettisesti ajatella asiaa vielä pitkään aikaan".

    Ja toivottavasti meidän lapset saa vielä pitkään nauttia hetkistä isoisiensä kanssa.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...