12.10.2008

Ainokaino

Ainoa lapsi on itsekäs. Ainoa lapsi ei osaa jakaa omastaan. Ainoa lapsi on yksinäinen, sillä hänellä ei ole sisaruksia leikkikavereina. Ja ainoan lapsen vanhemmat ovat itsekkäitä, kun eivät halua tehdä esikoiselleen leikkikaveria.

Minulla oli aiemmin Vakaa Käsitys siitä, kuinka monta lasta haluan ja minkälaisella ikäerolla: vähintään kolme, korkeintaan kolme vuotta välissä. Miehelläni oli samansuuntaisia aatoksia, joten olimme aiheesta yhtä mieltä. Olen kuitenkin huomannut, että aatokset ovat muuttuneet aika lailla. Koen aika voimakkaasti olevani varsin tyytyväinen yhteen lapseen, eikä kaipuuta suurempaan lapsimäärään ole. En ole kertaakaan lapsen syntymän jälkeen kokenut vauvakuumetta.

On mielenkiintoista huomata, minkälaista hienoista taistelua olen oman ajatusmaailmani kanssa joutunut käymään - vähän kuten taannoin asuinpaikkapohdinnoissani. Kuvitelmat ainoan lapsen omanapaisuudesta ja sisarusten välisistä lämpimistä suhteista ovat paukkuneet iloisesti sekä tuttavapiiriä seuratessa että omaa elämää havainnoidessa. Ainoasta lapsesta kasvaa juuri niin itsekäs kuin minkälaiseksi hänen annetaan kasvaa, eikä sisaruksista välttämättä todellakaan tule sydänystäviä.

Suurimpana takapiruna on tietysti pelko: koliikki. Ei ole mitään perustetta olettaa toisenkin lapsen olevan koliikkilapsi, mutta muistot kolmen kuukauden mittaisesta yöhuudosta ovat vielä liian tuoreessa muistissa. Selkä kaarella kirkuvan lapsen kanniskelu yöstä toiseen oli rehellisesti sanottuna viedä mielenterveyteni, enkä sen kokemuksen jälkeen hetkeäkään ihmettele lööppejä lapsensa tappaneista väsyneistä äideistä. Minä en kestäisi toista koliikkilasta.

Lisäksi olen todennut, että en oikeastaan halua enempää lapsia, olen ihan tyytyväinen ja tyytyväisesti yhden lapsen äiti. Onnelliseksi tilanteen tekee se, että mieheni on pitkälti samaa mieltä kanssani.


Tältä pohjalta katsottuna en oikein edes ymmärrä, miksi pyörittelen tätä asiaa mielessäni. Onko taustalla kuitenkin jossain väikkymässä tiedostamaton lapsenkaipuu, koenko olevani vanhemmilleni "velkaa" lisää lapsenlapsia vai onko kyseessä jokin käsittämätön yhteiskunnan paine (tai mukapaine) siitä, mikä lapsiluku on oikea lapsiluku. En tiedä, ehkä se tässä matkan varrella selviää...

4 kommenttia:

  1. Sitä on välillä vaikea uskoa todeksikaan, miten ilkeästi suhtaudutaan (tahalliseen tai tahattomaan) lapsettomuuteen ja yksilapsisuuteen. Näissä keskusteluissa todistan usein huonot sosiaaliset taitoni, sillä tapaan aika tiukasti kommentoida ettei se utelijoille kuulu millään tavalla ja nämä vihjailunne kyseiseille pariskunnille voivat olla melkoisen kipeitä (en pariskunnan läsnäollessa tietenkään).

    Yksi- ja monilapsisuus omaavat omat hyvät & huonot puolensa, eivätkä mitenkään poissulje toistensa rikkauksia ja vajavuuksia. Näitä on mielestäni lähes mahdoton rinnastaa laadullisesti (taustamuuttujat jne.), joten koko keskustelu parhaasta perhemuodosta on ihan älytön. On hienoa, että olette rehellisiä omille tuntemuksillenne ja uskallatte ilmaista sen myös ääneen.

    Ainahan sitä ottaa sen riskin raskautumista yrittäessään, että lapsi on sairas, vammainen, hän kuolee, itse kuolee, lapsi sairastaa koliikin jne. Siksi meilläkin taitaa tuo lapsiluku pieneksi (kahteen) jäädä. Ei siksi, etten sairasta/vammaista/koliikkista lasta rakastaisi ja ottaisi iloiten vastaan, mutta epäilen omien voimavarojeni ehtyvän jos niitä lapsia olisi jo ennestään kaksi. En kykenisi hyvään äitiyteen.

    VastaaPoista
  2. Olen ainoa lapsi. Yrittäjäperheessä se tuo mukanaan taakan, ainoan lapsen kuuluu jatkaa perheyritystä, kun ei ole muita jatkamassa. Onneksi isäni suhtautui siihen hyvin, että minusta ei ole yrittäjäksi. Harmittelen toki että yritys ei jatka toimintaa kovin pitkään enää, mutta toisaalta se ei vaan olisi mun juttuni.

    Näin aikuisena varsinkin kaipaan sisaruksia. Omassa lapsuudessani serkut olivat iso juttu koska ei ollut sisaruksia joiden kaa leikkiä. Serkut tulivat kesällä viikoksi, pariksi seuraksi mökille (jossa olimme usein kuukauden putkeen) ja hauskaa oli! Nyt aikuisena siis kun ei ole sisaruksia ja miehen veljen lapset ovat jo isoja meidän lapseen verrattuna, harmittelen että lapsellamme ei tule olemaan ikäisiään serkkuja leikkiseuraksi...

    Ainoana lapsena tarkoitus olisi hankkia kaksi lasta. Miehelleni riittäisi hyvin yksi, joten seuraavat vuodet näyttävät, kumpi ylipuhuu kumman ;)

    VastaaPoista
  3. Minulla taas oli läheiset välit toiseen siskooni aiemmin, mutta muutaman viime vuoden aikana olemme kasvaneet täysin erillemme. Suku on toki aina sukua, mutta enemmän iloa omaani ja lapsen elämään saan ystävistäni ja heidän lapsistaan.

    VastaaPoista
  4. Hei Fanny,

    Eksyin blogiisi vasta äskettäin, mutta itseäni läheinen aihe ja meidänkin perheessä ajankohtainen asia patisti heti kommentoimaan.

    Itse olen ainoa lapsi niin hyvässä kuin pahassakin. Olen ollut lellikki ja saanut enemmän kuin olen ehtinyt pyytää. Olen myös kaivannut sisaruksia ja ollut joskus yksinäinenkin. Minusta ei ole tullut itsekästä, itseasiassa ystävät kehuvat jopa hyväksi kuuntelijaksi ja sisarusten paikat ovat vuosien varrella täyttyneet hyvillä ystävillä. Olen taipuvainen uskomaan, että se ratkaisu joka on vanhemmille paras koituu myös lapsen parhaaksi ja yhteinen aika ja läheisyys tekee niin ainoalle kuin useammallekin lapselle parhaan perustan elämälle. Sosiaaliset taidot ja jakamisen taito opitaan nykyään myös muualla kuin sisarusparvessa, kun lapset ovat pienestä pitäen päiväkodissa/kerhossa yms tekemisissä muiden kanssa.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...