17.9.2009

Tulevaisuuden suunnitelmia

Luulen, että jokainen vanhempi pohtii omaa kykeneväisyyttään ja vanhemmuuttaan aika ajoin. Useimmat aloittavat pohtimisen ja ruotimisen jo odotusaikana, käyden samalla läpi suhdettaan omiin vanhempiinsa ja varsinkin samaa sukupuolta edustavaan vanhempaan. Suurimmalla osalla on varmasti jo silloin mielessä se, minkälainen vanhempi haluaisi olla, ja mitä omien vanhempiensa virheitä ei ainakaan halua toistaa. Valitettavasti se sukupolvien ketju voi olla yllättävän vaikea katkaista. On ihan todettu, että esimerkiksi kurittaminen kulkee ns. isältä pojalle, ja vaaditaan paljon tietoista ajattelutyötä, jotta vahingollisesta kierteestä pääsisi irti, eikä se silloinkaan ole mitenkään varmaa.

Minä olen tahollani monesti miettinyt, minkälainen äiti olen. Millaisena oma lapseni minut muistaa, kokeeko hän minut hyväksi vai huonoksi esimerkiksi? Minkätasoisia traumoja olen tahallisesti tai tahtomattani aiheuttanut? Olenko antanut lapselle eväitä tulevaisuuden ihmissuhteisiin vai murentanut pohjaa muodostaa niitä? Kallistuuko vaaka enemmän hyvän vai haitallisen puolelle?

Törmäsin taannoin erääseen keskusteluun, jossa yksi äiti totesi ystävänsä päättäneen kustantaa lapsilleen terapian, kunhan nämä kasvavat aikuisiksi - saavat sitten siellä purkaa ulos kaikki lapsuuden traumansa. Kommentissa oli varmasti paljon arkielämän mustaa huumoria mukana, mutta idea taustalla on varsin käyttökelpoinen. Koska aikomuksenani muutenkin on jossain vaiheessa keskustella lapsen kanssa vauva- ja lapsuusaika läpi (lapsen henkinen kehitys huomioiden), on terapia vain syventävä muoto siitä.

Ajatus on itse asiassa aika helpottava.

11 kommenttia:

  1. Minä oon jo ajat pitkät sitten todennut, että huit hait. En ole ikinä halunnut nähdä vanhemmuutta tai äitiyttä minkäänlaisena suoriutumisena, suorittamisena tai projektina, jollaiseksi se on muodostunut joissain tapauksissa nykyään. Tottakai koetan tiedostaa ja tiedostankin sellaisia virheitä, joita edellisen sukupolven perintönä voisin toistaa vahingollisessa mielessä. Ei ole kuitenkaan ihan kauheen vaikeaa esimerkiksi olla työntämättä järjettömiä määriä alkoholia kurkustaan alas.

    Itselläni on ollut turvaton ja onneton lapsuus, josta silti löytyy ihan hyviäkin muistoja ja onhan se jättänyt jälkensä. Mutta se on -minä-, sellainen olen, jos en olisi, kuka olisin?

    Jos jonkunlaisen kasvatustavoitteen asettaisin, niin se olisi kasvattaa tyttäristä niin vahvatekoisia naisia, ettei yhden äidin tekemiset tai tekemättä jättämiset niiden maailmaa koskaan kaada.

    VastaaPoista
  2. En tarkoita, että oma lapsuus (tai ne ikävät kokemukset) pitäisi jotenkin terapioida pois, mutta kyllä oma elämä olisi ollut aika paljon helpompaa, jos olisin itse jonnekin aikoinani päässyt puhumaan. Ongelmat on helpompi käsitellä kohtalaisen tuoreina kuin vasta sitten, kun niiden päälle on kasautunut ongelmia ongelmien perään.

    Riippuu toki tietysti ihmisestä ja tilanteesta.


    Enemmän tuolla tekstilläni hain sitä, että myöntää itselleen sen mahdollisuuden, että tarvittaessa tarjoaa omalle lapselleen keskustelumahdollisuuden ja on rehellinen itselleen siinä, että metsään voi mennä ja pahasti.

    VastaaPoista
  3. No en tiedä, ehkä se on osa huithapeliuttani ja nuoruudesta johtuvaa naiiviutta, mutta minusta on pikkasen yliampuvaa ajatella taaperon tulevan terapian kustannuksia.

    Vaikka eihän se vara venettä kaada.

    VastaaPoista
  4. Nyt en ymmärrä. Mitä kustannuksia? Jos taloudellisia kustannuksia tarkoitat, en niistä ole puhunut mitään.

    Jos taas tarkoitat psyykkistä puolta, en voisi olla enempää eri mieltä. Minusta jokaisen vanhemman tulisi ajatella oman lapsensa henkistä hyvinvointia ja psyykkistä kehitystä, sekä omaa vaikutustaan siihen. Mielestäni se kuuluu vanhemman velvollisuuksiin.

    VastaaPoista
  5. "Törmäsin taannoin erääseen keskusteluun, jossa yksi äiti totesi ystävänsä päättäneen kustantaa lapsilleen terapian, kunhan nämä kasvavat aikuisiksi - saavat sitten siellä purkaa ulos kaikki lapsuuden traumansa."

    Tätä kommenttia tarkoitin ja vähän huumorimielellä, kuten siis ymmärtääkseni alkuperäinenkin äiti.

    Ja sen verran varmaan minuu tunnetkin, että en tietenkään jätä ajattelematta lasten henkistä hyvinvointia, mutta toisaalta, en myöskään jouda arpoa jokaisen sanomiseni ja tekemiseni lopullista vaikutusta.

    Kaikki ei tietysti ole niin tiedostavia, kun kaikkien ei ole tarvinnut syväluodata elämänsä aikana omaa itseään niin tarkkaan. Pidän ehkä siksi tätä asiaa niin itsestäänselvänä.

    VastaaPoista
  6. Jaa sinä otit sen sieltä. Ihmettelinkin jo että mitäs mitäs, kun minen mistään kustannuksista ole kertaakaan puhunut.

    Monet muuten kuvittelevat herkästi, että koska sekä minä että mieheni pyöritellään ja pohditaan asioita paljon, emme kykene edes vessapaperia ostamaan ilman sen tarkempaa analyysia. (Tai no, minä pystyn, miehestä en ole aina ihan niin varma.) Toisaalta me itse unohdamme välillä, että suurin osa vanhemmista ei harrasta samanlaista aktiivista oman, lapsen ja muiden ihmisten analysointia kuin me, joten olemme välillä kohtalaisen hämmentyneitä, kun ns. tipahdamme todellisuuteen.

    Liiallinen analysointi vaikeuttaa arkielämää, mutta ajattelemattomuus voi kostautua myöhemmin aika rankasti. Meillä molemmilla on siitä omakohtaisia kokemuksia, mikä tietysti vaikuttaa toimintaamme vanhempina.

    (Ja anteeksi, tänään on ollut vähän huono päivä. Ei ollut tarkoitus olla ihan niin ärhäkkä.)

    VastaaPoista
  7. Joo on minäkään semmosta kuvaa ole saanut, että teillä esiintyisi sitä sellaista vähän hysteerisenomaista pohtimista, kun ette te oikein hysteriaan taipuvaisia ole. Mutta siihenkin toisinaan törmää. Hysteria perhe-elämässä kaikissa sen muodoissa on väsyttävää.

    Sitäpaitsi pitää olla pikkasen ärhäkkä.

    VastaaPoista
  8. Itse olen pohtinut usein, että haluan oppia ottamaan kritiikkiä vastaan lapsiltani. Siis sitä vähän rakentavampaa, kuin tyhmä äiti!! Oma äitini ei kestä kritiikkiä vieläkään, se menee aina marttyyriuden puolelle. Asioista kun olisi joskus ihan kiva keskutella hyvässä hengessä, haukkunut en koskaan ole vanhempiani (heidän kuullen ;)).

    Toivottavasti itse kykenen ottamaan lapsilta myös sellaista palautetta vastaan, jota en haluaisi kuulla. Ja toivottavasti kykenen sulattamaan sen, että teen paljon virheitä joita en näe ja silti olen hyvä äiti. Toivon, että voin myöntää virheeni ja olla murehtimatta niitä enempää. Vähän kuin parisuhteessa.

    VastaaPoista
  9. Täällä se äiti, joka päätti seurata ystävänsä esimerkkiä ;) Oletan ainakin olevani, joskin onhan tuon ajatuksen monikin voinut nettipäiväkirjaansa kirjata. Ei ole rahallisia kustannuksia täälläkään vielä mietitty (kalliiksi tullee kun on jo kolme lasta), mutta onhan se helpottava ajatus, että jos itse pilaan ja traumatisoin kakarani, niin joku muu sitten terapioi ne ehjäksi taas - vaikka maksua vastaan ;)

    Enemmän muuten olisin huolissani niistä vanhemmista, jotka ei koskaan ole yhtään hysteerisiä... oman vanhemmuuden hysteerinen tarkastelu on joskus oikeinkin paikallaan.

    Leikki leikkinä. Kiitos tästä blogista, tulee seurattua tiuhaan tahtiin, kun en toisaalla enää seuraile keskustelua!

    Nina

    VastaaPoista
  10. Marjuli, varsin viisaita sanoja. Minulla olisi paljonkin kysyttävää ja palautettavaa vanhemmilleni, mutta en tiedä pystynkö siihen koskaan siinä muodossa kuin tahtoisin. Puran asioita sitten omalla tavallani.

    Nina, kiitos ja ole hyvä. ;)

    VastaaPoista
  11. Tuo on kyllä perin hämmentävää, että aika monet jättävät täysin väliin tuon normaalin vanhemmuusriitin kasvatuspohdintoineen ja ahdistuksineen.

    Erään opettajani kanssa käytiin läpi vaikeita tosielämän asiakastilanteita. Lohduttavaksi nousi se ajatus, että jos lapsella on ollut varhaislapsuudessaan yksikin luotettava aikuinen, joka on vastannut hänen tarpeisiinsa, lapsi selviää (ja taas äärettömän surullisia ovat ne tarinat, joissa sellaista aikuista ei ollut). Itse olen pitänyt suht. rehellistä päiväkirjaa näiden odotus- ja pikkulapsiajalta. Aion antaa sitten aikanaan luettavaksi ja keskustella siitä tavalla tai toisella.

    En ihmettele, että monet vanhemmat kantavat niin valtavaa syyllisyyttä, etteivät pysty edes keskustelemaan aiheesta. Onhan lapset eläneet ennen ihan pellossa kun vertaa sen ajan vanhemmuutta nykypäivän standardeihin. Oma äitini on vasta vuosia myöhemmin, näin kuntoutusvaiheessa kokenut syyllisyyttä menneistä, eikä kyllä tulisi pieneen mieleenikään heittää bensaa liekkeihin. Toivon vain paranemista, ettei omien lasten tarvitsisi kohdata tiettyjä asioita kun kykenevät ymmärtämään.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...