31.7.2008

Hyvä paikka kasvaa?

Luin tässä jokin aika sitten jostain (Hesarin sunnuntailiitteen pakina...? niin, imetysdementia vaivaa yhä...), miten lapsiperheet ottavat yhä suurempia ja suurempia lainoja kustantaakseen unelmatalonsa hulppealla tontilla naapureiden näkymättömissä. Jutussa pohdittiin tätä lasten kannalta: missä ovat kaverit, miten sujuu kulku harrastuksiin, minkälaiselle akselille elämä sijoittuu.

Tuo juttu jollain tavalla avasi silmäni.

Olen elänyt lapsuuteni omakotitalossa järven rannalla, ja kasvanut siihen, että omakotitalo omassa rauhassa on ainut oikea paikka lapselle kasvaa. Kerrostalo on saatanasta ja lähiölapsista tulee vain vandaaleja ja kriminaaleja. Rivitalolapset ovat vähän paremmassa asemassa, mutta vain vähän. Tämä ajatusmalli istuu älyttömän syvällä, ja olenkin koko ajan ollut alitajuisesti sitä mieltä, että tämä meidän elomme mukavansorttisessa lähiössä on välivaihe, ja tietysti suuntaamme omakotitalon rauhaan heti, kun mahdollista. Omat sisaruksenikin perheineen ovat ostaneet omakotitalot kun perheenperustamisen aika tuli. Tietysti! Lapsi ei kuulu kerrostaloon!

Mainitsemassani jutussa todettiin, että lähiössä (tai kaupungissa) on aina kavereita: jollei omasta talosta löydy, on viereisissä taloissa; on urheilukenttiä, asukaspuistoja, leikkipuistoja, kerhoja... Mahdollisuuksia leikkikavereihin on pilvin pimein, aina löytyy populaa pallopeleihin ja hippaleikkeihin.

Omassa lapsuudessani kaverit olivat koulussa, eikä taajaman ulkopuolella sijaitsevalla harvaan asutulla okt-alueella ollut samanikäisiä lapsia. Jos halusit leikkiä jonkun kanssa, piti pyytää äitiä tai isää ajamaan sinut kaverin luokse, parhaimmillaan toistakymmentä kilometriä. En haluaisi sitä omalle lapselleni.

Tekee ihan pirun tiukkaa myöntää itselleen, ettei lapsen tarvitse kasvaa naapureiden näkymättömissä, omakotitalon rauhassa, ja että kaupungissa - kerrostalossa! - voi kasvaa ihan terveitä ja hyvinvoivia lapsia (ja miksei kasvaisi, niinhän tähänkin asti on kasvanut). Ettei tarvitse hampaat irvessä tavoitella sitä unelmien omakotitaloa ja ottaa 400 000€ lainaa sitä varten. Ehkä kyseessä on jonkinsorttinen alitajuntainen alemmuuskompleksi epäonnistumisesta, jos kasvatan lapseni kerrostalossa omakotitalon sijaan. Idioottimaista!

Toki on rehellisyyden nimissä myönnettävä, ettei suunnitelmissamme ole jäädä kerrostaloasukkaiksi (oman pihan kaipuu on sen verran suuri), vaikka käytännön syistä tulemme lähiössä varmasti elelemäänkin. Koen kuitenkin valaistumiseni henkilökohtaisena voittona, selätyksenä omista tyhjänpäiväisistä ennakkoluuloistani ja vanhempieni minulle syöttämästä arvomaailmasta.

9 kommenttia:

  1. Valaiseva teksti tosiaan! Vähän samoja mietteitä on täälläkin pyöritelty. Onhan sekin kuitenkin totta, että asukasluvun kasvaessa myös (lastenkin) sosiaalinen huonovointisuus kasvaa suhteessa, joten ehkä se "paha lähiö"-asetelma jostain sieltä kumpuaa.

    Itse kuitenkin nautin Helsingin leikkipuisto-kulttuurista ja ihmisvilinästä. Siellä lähiössä meidän tyttö leikki päivittäin kymmenien lasten keskellä, mikä ilmiselvästi vaikuttaa leikin kehitykseen & sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin suotuisasti.
    Eläköön vaihtoehtoiset ihanteet :)

    VastaaPoista
  2. Uskon että kaupunkilaislapset oppivat monia sellaisia taitoja, joille on käyttöä, ja joita ei siellä omakotialueella tai maalla välttämättä niin helposti tartu. Omatoimisuutta, sosiaalisuutta, suvaitsevaisuutta, kansainvälisyyttä, itsenäisyyttäkin...

    VastaaPoista
  3. Vähän samaa mieltä olen sitruunan kanssa. Ei kaupunkiympäristö ole lapsille huono paikka kasvaa, jos vanhemmat välittävät, pitävät silmät auki eikä vanhemmuus ole ns. hukassa.
    Hienoa pohdintaa, on hyvä jos osaa omia ajatuksiaan vähän muuttaa ja kyseenalaistaa.

    VastaaPoista
  4. Kiitokset kommenteista.

    Näitä asioitahan itsekin mietiskelin, juuri tuota sosiaalisuutta ja erilaisten ihmisten näkemistä. Vaikka toisaalta omatoimisuutta ja mielikuvitusta siellä korvessakin tarvitsee, kun ei joka nurkalla ole leikkipuistoja odottamassa.

    Jotenkin sitä kai miettii, että kaupunkilapsi ei tiedä mikä on mänty tai tunnista lehmää kuvasta. Vaikka omasta aktiivisuudestahan sekin on kiinni, vanhempien esimerkki kasvattaa.

    VastaaPoista
  5. On erilaisia taitoja, ja niillä erilaista käyttöä. Tässä kohtaa voi miettiä sitä vanhaa hokemaa, että on on "uusavuttomuutta" jos ei osaa tehdä ruskeaa kastiketta - mutta onko se sitten uusavuttomuutta, jos ei osaa vaikkapa asentaa jotain tietokoneelle? Maailma muuttuu ja kaikki ei voi hallita kaikkea.

    Kaupunkilaislapsi ei välttämättä tunnista mäntyä tai lehmää (tosin väittäisin, että tunnistaa), mutta osaako maalaislapsi kulkea metrolla tai ratikalla?

    Kaupungissa on mm. kulttuuritarjontaa ihan erilailla, on sitten vanhemmista kiinni, miten paljon kaupungin hyviä puolia tulee hyödynnettyä - ja vastaavasti niiltä huonoilta sitten varjeltua.

    Jotain saa, jotain häviää.

    VastaaPoista
  6. Tietysti ne käytettävät taidot riippuvat myös siitä, ovatko ne tarpeellisia. Susirajalla asuvan ei tarvitse osata kulkea metrolla tai ratikalla, koska niitä ei susirajalla ole.

    Tuolta muuten jäi siis pois sana "muka". En tosissani ole väittämässä etteikö kaupunkilaislapsetkin tunnistaisi mäntyä ja lehmää, se oli taas joku hämärä luulema. Lisäksi on tietysti ihan aiheellista erottaa kaupunki ja kaupunki: esim. Lahti ja Helsinki ovat mittakaavassa täysin eri luokkaa, ja vaikka Helsinki suuri kaupunki onkin, se on kuitenkin erittäin vihreä ja viihtyisä.

    VastaaPoista
  7. Helsinki on pieni kaupunki ;)

    Minä muuten pienenä poljin polkupyörällä kaverien luo. Ei vanhempien tarvinnut kuskata kovin pitkään ikään asti ;) Nou metro :D Nyt tuntuisi leikkikaerit olevan omalle lapselle parinkin kilometrin säteellä, vaikka asfalttitielle on 5km. Onneksi tänne korpeen haluavat muutkin, yhä :D Niin ja 15v -> mopolla 8)

    Vaan ihan totisesti, jos unelma tuntuu jonkun toisen unelmalta, ei sillä kannata rasittaa päätään. Ja jos maallemuutto ei ole mahdollista vaikka kymmeneen vuoteen, kannattaa ennemmin tehdä nykytilanteesta hyvä, kuin roikkua yhtään missään unelmissa.
    Minusta puolestaan tuntuu välillä, että mitä ihmettä täällä maalla teen ilman ystäviä, mutta sitten tajuan, että jos yli 70% minusta tahtoo täällä olla, niin pyrin tekemään vain nykyhetkestä paremman ja tottua olemaan täällä.

    Kaupunki tai maaseutu yhtä kaikki: muuttaminen se on kaikkein vittumaisinta!

    VastaaPoista
  8. Ai niin sitruunalle: Minä uskon, että nuo taidot kehittyvät tasapainoisten kotiolojen välityksellä jo ennen kouluikää, eivät ympäristön vaikutuksesta ollenkaan. Itse kävin kiepauksen maaseudun jälkeen kaupungeissa ja lempeistä ja lapsentahtisista kotioloista ponkaisseena olen sosiaalinen, kansainvälinenkin, avoin, rohkea ja nautin ihmisistä ympärilläni. Lapsuuden olin periaatteessa aika yksin, jos noilla leikkipuistomittareilla mittaa. Mutta minua on auttanut itsetunto. Sitä tarvitaan kaikessa eniten. Ja se kasvaa kotiloissa versoilleen jo ihan pienenä :)

    VastaaPoista
  9. Pienen lapsen äitinä minäkin pidän siitä, että puistot ja ihmiset ovat lähellä- aina tapahtuu.

    Ongelmat alkavatkin ehkä murrosiässä. Silloin ei olekaan enää suotavaa, että lapsella on kavereita aina ja heti, kun ovesta ulos astuu. Nimittäin minkälaisia kavereita? Onko tunnekuohuissaa helpompi ajautua silloin myös vääriin piireihin?

    Omat vanhempani muuttivat idealistis-ekologisista syistä(heh) aikanaan maalle, meitä lapsia on liuta. Korvessa kasvaneena meistä kukaan ei edes polta tupakkaa ja kaikilla on ollut työtä ja korkeakoulutusta. Ei ehkä paskempi valinta se korpeen muuttaminen.

    Ja metsienmammaa komppailen: itsetunto on tärkein! Ja hyvä vuorovaikutus vanhempien kanssa. Amen omasta puolestani. :)

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...