Stephen King: The Dark Tower, I-VII
Sain juuri luettua Stephen Kingin sarjan viimeisen osan. Aloitin lukemisen jo liki 10 vuotta sitten, mutta se jäi kesken, kun silloisen kotikaupunkini kirjastossa ei kaikkia osia ollut. Toisaalta, viimeiset osathan ilmestyivät vasta äskettäin. Ensimmäinen kirja on kirjoitettu 80-luvun alussa, viimeinen osa ilmestyi vuonna 2004.

Sarjan maailmaan jää koukkuun, ja jokaisen osan jälkeen on aina yhtä vaikeaa aloittaa seuraavaa kirjaa. Mielestäni laatu pysyi tasaisena viisi ensimmäistä osaa, mutta siinä vaiheessa, kun King kirjoitti itsensä mukaan, homma meni överiksi. Kuudes osa oli mielestäni sekava, eikä siitä jäänyt juuri mitään mieleen, viimeinen osa taas meinasi kaatua turvalleen monta kertaa, mutta loppu oikeastaan pelasti kaiken. Se oli - Kingin omien sanojen mukaan - ainoa mahdollinen lopetus.

Suosittelen kyllä lukemaan sarjan, sillä siihen on oikeastaan kiedottu koko ihmiselämä syntymästä kuolemaan; viha, rakkaus, katkeruus, luottamus, ystävyys, petos, kunniantunto, pakkomielle, viisaus, hulluus... Summa summarum: Dark Tower-sarja, Kingin päätyö, on ehdottomasti yksi parhaita fantasiasarjoja mitä olen koskaan lukenut.

Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen
Jouni Hynynen on ihana.

Viime viikolla minulle jäi eräänä päivänä koulun ja ystävän tapaamisen välille muutama tunti harvinaista, ihanaa luppoaikaa. Hyödynsin sen ostamalla kirjakojusta Hynysen pakinakokoelman. Kahvilan nurkassa hihittelin ja hymähtelin teksteille useampaan kertaan, vaikutin kanssakahvittelijoista varmaan todella fiksulta. :D

"Nainen ei kerta kaikkiaan osaa rentoutua. Tämä on tosiasia. Nainen on jatkuvassa prosessissa. Nainen pohtii. Jos ei puhuta ihmissuhteista ja lapsista niin sitten puretaan työpaineita. Aina puretaan jotain. Jos naisella on hetken kivaa, niin sekin johtuu siitä, että hän kerää silläkin hetkellä jotain negatiivista energiaa, joka pitää purkaa viimeistään kuukautisten aikana astioita heittelemällä, miehelle vittuilemalla tai sitten puhumalla sydänystävälle tuntikausia puhelimessa tai jossain vitun trendikahvilassa lattea litkien.
Osaavatko naiset oikeasti puhua muusta kuin omista lapsistaan ja miehistään? Montaa kahvilakeskustelua sivukorvalla kuunnelleena olen vakuuttunut siitä, että eivät ne saatanat osaa. Akat lähtevät keskenään kahville tai kaljalle ja käyttävät koko sen ajan ihmissuhteittensa analysointiin tai lastensa vaivojen kertaamiseen. Aina ollaan harkitsemassa avioeroa, ja kylläpä nyt ahdistaa, kun Tero-Kyllikki, tuo äidin pikku nilkkakuula, ei anna nukkua öisin, kun siltä pitää vaippakin vaihtaa. Onko niitä pentuja hommattava, jos niitä ei jaksa hoitaa? Ja miksi ei voi rentoutua ja unohtaa kotiasiat, kun kerrankin on miehestään ja lapsestaan hetkeksi eroon päässyt?"

Osui ja upposi...

70

Isäni täytti 70 vuotta kuluneella viikolla. Koska hän ei halunnut mitään virallista vastaanottoa tai juhlia, jälkikasvu järjesti tietysti hänelle sellaiset. Tyyliin sopivasti tosin keskellä korpea eräkämpällä, jonne on joka paikasta vähintään kolmen tunnin ajomatka...

Olin liikenteessä yksin, sillä muiden kyydillä kulkiessa lapsen (ja turvaistuimen ja kapsäkkien, koirista nyt puhumattakaan) kuljettaminen on vain jotenkin liian hankalaa, eikä yhteensä reilun kuuden tunnin istuminen vaikuttanut hyvältä asialta eläväiselle kolmivuotiaalle. Joten poika lähetti vaarille vain synttärionnittelut.

Maljaa nostaessa isäni totesi suoraan, ettei koskaan uskonut viettävänsä 70-vuotisjuhlia. Kolmen vuoden takainen lievä aivoinfarkti ilmeisesti pelästytti omaan kuolevaisuuteen ja laittoi muuten niin hyväkuntoisen ja terävän miehen miettimään, miten hauras elämä oikeasti onkaan, ja miten pienestä kaikki voi olla kiinni.

Kotimatkalla se tuli minunkin mieleeni. Isäni on oikeasti jo vanha mies, vaikka hän vieraan silmään näyttää vähintään 10 vuotta nuoremmalta. Ja vaikka olemmekin elämänkatsomukseltamme ja vakaumukseltamme pitkälti vastakkaisisten suuntien edustajia ja jo henkisesti toisistamme erkaantuneet, minun on kovin vaikea ajatella elämää ilman isääni. Toivottavasti sitä ei konkreettisesti tarvitse ajatella vielä pitkään aikaan.

Piilossa, mutta keneltä?

Alkukesästä kohtasin vaatekaupassa mielestäni omituisen näyn: abayaan pukeutunut nainen sormeili ruohonvihreää, kiiltävää, satiinista pitsiyöpaitaa. Ensimmäinen ajatukseni oli: "mitä ihmettä tuo nainen tuommoisella vaatteella tekee, kun sillä on aina tuo kaapu päällä." Muistin tapauksen muutama päivä sitten, kun töistä palatessani ohitin burkaan pukeutuneen kolmen lapsen äidin. Jäinkin pohtimaan sitä, miksi itsensä peittäminen on länsimaissa kuin, no, punainen vaate. Jos jätetään hijabin tulkinta pois ja keskitytään siihen itse vaatetukseen, en oikeastaan ymmärrä koko kohkaamista.

Länsimaissa on totuttu siihen, että naiset näyttävät paljasta pintaa. Kesän tullen liki kilpaillaan siitä, kenellä on anteliain kaula-aukko ja lyhin mekko. Yleisönosastot pursuilevat kirjoituksia, joissa vaaditaan naisia pukeutumaan kuin vaikkapa virolaiset sisarensa; minihameisiin, korkokenkiin, tiukkoihin paitoihin, näyttämään naisilta. Ketä varten? Itseäänkö? I doubt so.

Suomalainen nainen pukeutuu yleensä silloin, kun lähtee ulos. Shoppailemaan, töihin, iltaa viettämään... toisin sanoen näyttäytymään. Kotona ei ole ihan niin tarkkaa, mihin rytkyihin itsensä pukee, pääasia, että pukee. Suomalainen nainen haluaa siis muiden katsovan häntä, mutta ei välttämättä viitsi panostaa kotioloissa samaan. Totuuden nimessä on myönnettävä, että en minäkään jaksa. :P

Ymmärtääkseni musliminaiset huolehtivat kyllä ulkonäöstään ja ovat tietoisia uusista trendeistä, mutta he näyttävät sen kotioloissa. Toisaalta - miksi vieraiden ihmisten pitäisikään tietää heidän dekolteensa kunto tai vyötärönsä malli? Miksi on sallitumpaa kulkea eväät levällään kuin peittää itsensä? Mikä siinä peitetyssä naisvartalossa on niin pelottavaa, että se herättää ajoittain aikamoisia aggressioita? Se abayaan pukeutunut nainen ehkä osti hepenen, koska piti siitä tai ajatteli miehensä pitävän siitä - mutta mitä se minulle kuuluu.

Suoraan sanottuna en edes ymmärrä, miksi ajattelin kaapuun kääriytyneestä naisesta siten, kuten ajattelin. Se oli jokin spontaani ajatuspieru, jota tarkastelin hämmentyneen äimistyksen vallassa sen tullessa ilmoille. Mutta käynnisti se taas jonkinsortin ajatelmaprosessin, ja hyvä niin.


Lopuksi lienee aiheellista tarkentaa, että en tässä käsittele naisten asemaa muslimikulttuurissa, vaan pohdin nimenomaan tuota peitetty/paljas -eroa. Tälleen pakollisena disclaimerina.

Kuppi teetä ja mustat sukat

Viimeisimmässä KaksPlus-lehdessä oli artikkeli siitä, kun lapsi suosii toista vanhempaa. Jutussa todettiin (jälleen kerran), miten turhauttavaa ja alentavaa voi olla, kun ei kelpaa lapsensa iltasadun lukijaksi tai haavanpuhaltajaksi, ja minkälaista mustasukkaisuuden tunnetta se voi herättää. Jäin miettimään, että miksi näin. Ajoittain käy mielessä, onko taustalla jonkinlainen itsetunto-ongelma. Kokeeko syrjään jäänyt vanhempi muutenkin olevansa heikommassa asemassa ja huonompi kuin se sillä hetkellä suosiossa paistatteleva osapuoli? Onko vanhemman egolle kestämätön ajatus, ettei hän olekaan lapsen maailman keskipiste?

Minä en kertaakaan ole kokenut olevani huonompi vanhempi, jos lapsi äidin sijaan haluaa isin. Miksi olisin - päin vastoin olen onnellinen mieheni puolesta, kun hän selkeästi on lapselleen tärkeä. Minun kai pitäisi saada mustaukkaisuuskohtauksia, takoa rintaani ja ripotella tuhkaa päälleni, kun poika toteaa, ettei äiti kelpaa vessaan viejäksi, tai pallonpotkijaksi, mutta en vaan jaksa vaivautua, sillä en näe siinä mitään järkeä. Katson, että lapsella on kaksi täysivaltaista ja -päistä vanhempaa, ja aikuisten keskinäistä mä-oon-tärkeempi-kuin-sä -kärhämöintiä oleellisempaa on se, että lapsella on aikuinen, jonka puoleen kääntyä. Mitä merkitystä sillä oikeasti on, onko se aikuinen äiti vai isä?

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Sytytin: se kuulosti loogiselta ja funktionaaliselta. Kuten teekannukin. Mutta mistä se logiikka alkoi, miksi pöytää sanottiin pöydäksi, puuta puuksi, verta vereksi ja pelkoa peloksi? Ketä tai mitä ne saivat kiittää nimistään? Mistä sanat tulivat?

Viimeisellä luokalla ollessaan Storm toi kerran koulusta luettelon erikielisistä sanoista, joita ei voinut kääntää yhdellä sanalla. Koko luettelo oli hänen mielestään hillittömän hauska, ja sen mehukkain sana oli koro. Se oli kiinan kielen substantiivi, joka tarkoitti hysteeristä uskoa, että oma penis kutistui kutistumistaan. Eivät toisetkaan esimerkit hassumpia olleet. Jiddissä oli kuulemma oma sana esineelle, jota on yritetty korjata ja josta on juuri siksi tullut täysin käyttökelvoton. Venäjässä oli sana tunteille sellaista ihmistä kohtaan, jota on rakastanut joskus aikaisemmin, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Tulimaan kielessä oli sana tilanteelle, jossa mies ja nainen katsovat toisiaan ja tietävät, että kumpikin haluaa samaa, mutta kumpikaan ei uskalla astua ensimäistä askelta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Peter ja Storm olivat yhdessä nauraneet niille katketakseen.

Mutta vaikka niille sanoille ei hollannin kielessä ollutkaan vastineita, ne kuvasivat kuitenkin ilmiöitä, jotka oli yhtä helppo tunnistaa kuin kasteisen ruohon tuntu jalkapohjissa tai makaaminen selällään niityllä ja kartan näkeminen taivaalla ajelehtivassa pilvessä. Vaikka joillekin tunteille tai kokemuksille ei olisikaan sopivaa sanaa, se ei vielä merkinnyt ettei niitä ollut olemassa.

Renate Dorresteinin riemastuttavasti nimetty kirja kertoo mustan huumorin avulla Heleenistä, joka kärsii vaihdevuosien lisäksi äidistään, joka saa aivoinfarktin seurauksena mm. afasian. Kun äidin käytös muuttuu järjettömäksi (muiden kuin äidin itsensä mielestä) ja hän sytyttimen sijaan puhuu keltaisesta haukkunokkaisesta haikarasta, Heleen joutuu määrittelemään uudelleen äiti-tytär -suhteensa. Oman lisänsä uudelleenmäärittelyyn ja valta-asetelman muutokseen tuo Heleenille lapsuudessa sattunut onnettomuus, joka muutti sekä äitiä että tytärtä.

Mielenkiintoinen ja ihan hauskasti kirjoitettu kirja, joka oli nopea ja vaivaton lukea. Minun mittapuullani hömppää, johon aivovauriopuoli toi lisäpisteitä, mutta mitenkään erityisemmin tuo ei mieleen jää kuitenkaan. Eniten mieleen jäi pyörimään sanojen ja puheen merkitys; mitä ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei ymmärrä muuta maailmaa eikä muu maailma ymmärrä häntä?

Katri Lipson: Kosmonautti
Ensin ajattelin, että olin taas tarttunut yhteen slaavilaiseen kirjaan, josta en saa tolkkua. Mutta kun pääsin puoliväliin, Katri Lipsonin palkittu esikoisteos nappasi otteeseensa, eikä päästänyt pois ennen loppua, eikä oikein senkään jälkeen. Tunnelma jää päähän pyörimään, ja kirjaan tekisi mieli tarttua uudestaan. Kirjan miinus on sen lyhyys; tarina tuntuu oikeastaan loppuvan ennen kuin se pääsee kunnolla alkuun. Onko se sitten tarkoituksenmukaista vai ei...

Mielestäni esittelyteksti ei ihan tee kirjalle oikeutta. Enemmänkin kyseessä on salatun rakkauden, pelon, surun, haaveiden, unelmien murskaantumisen ja toivottomuuden sekoitus, joka jäytää ihmisen hulluksi. Tapahtumapaikan ankeus ja harmaus korostavat sanoittamattomiksi jäävien tunteiden temmellyskenttää niin, että ne ovat vielä todellistakin räikeämpiä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Lipsonin seuraavaa teosta.