*klik*
Taidan mennä oksentamaan.
17.10.2008
12.10.2008
Syksy
Kävimme tänään kävelyllä, ja pääsin pitkästä aikaa kuvaamaan rauhassa. Reissu itsessään ei kestänyt edes kahta tuntia, mutta se latasi akkuja sitten senkin edestä...
Syksy on kyllä ihanaa aikaa. ♥
Ainokaino
Ainoa lapsi on itsekäs. Ainoa lapsi ei osaa jakaa omastaan. Ainoa lapsi on yksinäinen, sillä hänellä ei ole sisaruksia leikkikavereina. Ja ainoan lapsen vanhemmat ovat itsekkäitä, kun eivät halua tehdä esikoiselleen leikkikaveria.
Minulla oli aiemmin Vakaa Käsitys siitä, kuinka monta lasta haluan ja minkälaisella ikäerolla: vähintään kolme, korkeintaan kolme vuotta välissä. Miehelläni oli samansuuntaisia aatoksia, joten olimme aiheesta yhtä mieltä. Olen kuitenkin huomannut, että aatokset ovat muuttuneet aika lailla. Koen aika voimakkaasti olevani varsin tyytyväinen yhteen lapseen, eikä kaipuuta suurempaan lapsimäärään ole. En ole kertaakaan lapsen syntymän jälkeen kokenut vauvakuumetta.
On mielenkiintoista huomata, minkälaista hienoista taistelua olen oman ajatusmaailmani kanssa joutunut käymään - vähän kuten taannoin asuinpaikkapohdinnoissani. Kuvitelmat ainoan lapsen omanapaisuudesta ja sisarusten välisistä lämpimistä suhteista ovat paukkuneet iloisesti sekä tuttavapiiriä seuratessa että omaa elämää havainnoidessa. Ainoasta lapsesta kasvaa juuri niin itsekäs kuin minkälaiseksi hänen annetaan kasvaa, eikä sisaruksista välttämättä todellakaan tule sydänystäviä.
Suurimpana takapiruna on tietysti pelko: koliikki. Ei ole mitään perustetta olettaa toisenkin lapsen olevan koliikkilapsi, mutta muistot kolmen kuukauden mittaisesta yöhuudosta ovat vielä liian tuoreessa muistissa. Selkä kaarella kirkuvan lapsen kanniskelu yöstä toiseen oli rehellisesti sanottuna viedä mielenterveyteni, enkä sen kokemuksen jälkeen hetkeäkään ihmettele lööppejä lapsensa tappaneista väsyneistä äideistä. Minä en kestäisi toista koliikkilasta.
Lisäksi olen todennut, että en oikeastaan halua enempää lapsia, olen ihan tyytyväinen ja tyytyväisesti yhden lapsen äiti. Onnelliseksi tilanteen tekee se, että mieheni on pitkälti samaa mieltä kanssani.
Tältä pohjalta katsottuna en oikein edes ymmärrä, miksi pyörittelen tätä asiaa mielessäni. Onko taustalla kuitenkin jossain väikkymässä tiedostamaton lapsenkaipuu, koenko olevani vanhemmilleni "velkaa" lisää lapsenlapsia vai onko kyseessä jokin käsittämätön yhteiskunnan paine (tai mukapaine) siitä, mikä lapsiluku on oikea lapsiluku. En tiedä, ehkä se tässä matkan varrella selviää...
Minulla oli aiemmin Vakaa Käsitys siitä, kuinka monta lasta haluan ja minkälaisella ikäerolla: vähintään kolme, korkeintaan kolme vuotta välissä. Miehelläni oli samansuuntaisia aatoksia, joten olimme aiheesta yhtä mieltä. Olen kuitenkin huomannut, että aatokset ovat muuttuneet aika lailla. Koen aika voimakkaasti olevani varsin tyytyväinen yhteen lapseen, eikä kaipuuta suurempaan lapsimäärään ole. En ole kertaakaan lapsen syntymän jälkeen kokenut vauvakuumetta.
On mielenkiintoista huomata, minkälaista hienoista taistelua olen oman ajatusmaailmani kanssa joutunut käymään - vähän kuten taannoin asuinpaikkapohdinnoissani. Kuvitelmat ainoan lapsen omanapaisuudesta ja sisarusten välisistä lämpimistä suhteista ovat paukkuneet iloisesti sekä tuttavapiiriä seuratessa että omaa elämää havainnoidessa. Ainoasta lapsesta kasvaa juuri niin itsekäs kuin minkälaiseksi hänen annetaan kasvaa, eikä sisaruksista välttämättä todellakaan tule sydänystäviä.
Suurimpana takapiruna on tietysti pelko: koliikki. Ei ole mitään perustetta olettaa toisenkin lapsen olevan koliikkilapsi, mutta muistot kolmen kuukauden mittaisesta yöhuudosta ovat vielä liian tuoreessa muistissa. Selkä kaarella kirkuvan lapsen kanniskelu yöstä toiseen oli rehellisesti sanottuna viedä mielenterveyteni, enkä sen kokemuksen jälkeen hetkeäkään ihmettele lööppejä lapsensa tappaneista väsyneistä äideistä. Minä en kestäisi toista koliikkilasta.
Lisäksi olen todennut, että en oikeastaan halua enempää lapsia, olen ihan tyytyväinen ja tyytyväisesti yhden lapsen äiti. Onnelliseksi tilanteen tekee se, että mieheni on pitkälti samaa mieltä kanssani.
Tältä pohjalta katsottuna en oikein edes ymmärrä, miksi pyörittelen tätä asiaa mielessäni. Onko taustalla kuitenkin jossain väikkymässä tiedostamaton lapsenkaipuu, koenko olevani vanhemmilleni "velkaa" lisää lapsenlapsia vai onko kyseessä jokin käsittämätön yhteiskunnan paine (tai mukapaine) siitä, mikä lapsiluku on oikea lapsiluku. En tiedä, ehkä se tässä matkan varrella selviää...
13.9.2008
Laatuaikaa
Vietin tänään ihanan laatuaikapäivän. Yksin.
On ihan oikeasti mahtavan hermoja lepuuttavaa olla liikenteessä itsekseen, tarvitsematta stressata syömisistä ja juomisista, hisseistä, rappusista, rampeista, ratikoista, bussiin mahtumisesta tai siitä, millä desibelillä lapsi itseään ilmaisee. Suosittelen lämpimästi jokaiselle vanhemmalle.
Laatuaikani huipentui kahvitteluhetkeen yli puoli vuotta ulkomailla olleen ystävän kanssa. Jälleennäkeminen on aina mukavaa, ja vielä mukavampaa se on silloin, kun molemmat ovat täydellisesti samalla aaltopituudella, käyttävät samaa kieltä ja ymmärtävät puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa. Elämää helpottavaa on myös se, kun ei tarvitse miettiä mitä sanoo ja miten, vaan voi aidosti olla oma itsensä.
Iloinen lisäplussa tuli yllättävältä taholta: Polyteknikkojen kuoro teki äänenavausharjoituksensa Sanomatalon aulassa ennen Monttubileisiin suuntaamista. Akustiikka lasikuutiossa on ihan kohtuullinen (vaikkakin puuroutuva), ja skaalat kajahtivat varsin mukavasti. Pisteenä i:n päälle tuli kuitenkin Finlandia-hymni, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan ihon kananlihalle ja silmät kostumaan.
Kotimatka sujui hymy huulilla.
On ihan oikeasti mahtavan hermoja lepuuttavaa olla liikenteessä itsekseen, tarvitsematta stressata syömisistä ja juomisista, hisseistä, rappusista, rampeista, ratikoista, bussiin mahtumisesta tai siitä, millä desibelillä lapsi itseään ilmaisee. Suosittelen lämpimästi jokaiselle vanhemmalle.
Laatuaikani huipentui kahvitteluhetkeen yli puoli vuotta ulkomailla olleen ystävän kanssa. Jälleennäkeminen on aina mukavaa, ja vielä mukavampaa se on silloin, kun molemmat ovat täydellisesti samalla aaltopituudella, käyttävät samaa kieltä ja ymmärtävät puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa. Elämää helpottavaa on myös se, kun ei tarvitse miettiä mitä sanoo ja miten, vaan voi aidosti olla oma itsensä.
Iloinen lisäplussa tuli yllättävältä taholta: Polyteknikkojen kuoro teki äänenavausharjoituksensa Sanomatalon aulassa ennen Monttubileisiin suuntaamista. Akustiikka lasikuutiossa on ihan kohtuullinen (vaikkakin puuroutuva), ja skaalat kajahtivat varsin mukavasti. Pisteenä i:n päälle tuli kuitenkin Finlandia-hymni, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen saamaan ihon kananlihalle ja silmät kostumaan.
Kotimatka sujui hymy huulilla.
31.7.2008
Hyvä paikka kasvaa?
Luin tässä jokin aika sitten jostain (Hesarin sunnuntailiitteen pakina...? niin, imetysdementia vaivaa yhä...), miten lapsiperheet ottavat yhä suurempia ja suurempia lainoja kustantaakseen unelmatalonsa hulppealla tontilla naapureiden näkymättömissä. Jutussa pohdittiin tätä lasten kannalta: missä ovat kaverit, miten sujuu kulku harrastuksiin, minkälaiselle akselille elämä sijoittuu.
Tuo juttu jollain tavalla avasi silmäni.
Olen elänyt lapsuuteni omakotitalossa järven rannalla, ja kasvanut siihen, että omakotitalo omassa rauhassa on ainut oikea paikka lapselle kasvaa. Kerrostalo on saatanasta ja lähiölapsista tulee vain vandaaleja ja kriminaaleja. Rivitalolapset ovat vähän paremmassa asemassa, mutta vain vähän. Tämä ajatusmalli istuu älyttömän syvällä, ja olenkin koko ajan ollut alitajuisesti sitä mieltä, että tämä meidän elomme mukavansorttisessa lähiössä on välivaihe, ja tietysti suuntaamme omakotitalon rauhaan heti, kun mahdollista. Omat sisaruksenikin perheineen ovat ostaneet omakotitalot kun perheenperustamisen aika tuli. Tietysti! Lapsi ei kuulu kerrostaloon!
Mainitsemassani jutussa todettiin, että lähiössä (tai kaupungissa) on aina kavereita: jollei omasta talosta löydy, on viereisissä taloissa; on urheilukenttiä, asukaspuistoja, leikkipuistoja, kerhoja... Mahdollisuuksia leikkikavereihin on pilvin pimein, aina löytyy populaa pallopeleihin ja hippaleikkeihin.
Omassa lapsuudessani kaverit olivat koulussa, eikä taajaman ulkopuolella sijaitsevalla harvaan asutulla okt-alueella ollut samanikäisiä lapsia. Jos halusit leikkiä jonkun kanssa, piti pyytää äitiä tai isää ajamaan sinut kaverin luokse, parhaimmillaan toistakymmentä kilometriä. En haluaisi sitä omalle lapselleni.
Tekee ihan pirun tiukkaa myöntää itselleen, ettei lapsen tarvitse kasvaa naapureiden näkymättömissä, omakotitalon rauhassa, ja että kaupungissa - kerrostalossa! - voi kasvaa ihan terveitä ja hyvinvoivia lapsia (ja miksei kasvaisi, niinhän tähänkin asti on kasvanut). Ettei tarvitse hampaat irvessä tavoitella sitä unelmien omakotitaloa ja ottaa 400 000€ lainaa sitä varten. Ehkä kyseessä on jonkinsorttinen alitajuntainen alemmuuskompleksi epäonnistumisesta, jos kasvatan lapseni kerrostalossa omakotitalon sijaan. Idioottimaista!
Toki on rehellisyyden nimissä myönnettävä, ettei suunnitelmissamme ole jäädä kerrostaloasukkaiksi (oman pihan kaipuu on sen verran suuri), vaikka käytännön syistä tulemme lähiössä varmasti elelemäänkin. Koen kuitenkin valaistumiseni henkilökohtaisena voittona, selätyksenä omista tyhjänpäiväisistä ennakkoluuloistani ja vanhempieni minulle syöttämästä arvomaailmasta.
Tuo juttu jollain tavalla avasi silmäni.
Olen elänyt lapsuuteni omakotitalossa järven rannalla, ja kasvanut siihen, että omakotitalo omassa rauhassa on ainut oikea paikka lapselle kasvaa. Kerrostalo on saatanasta ja lähiölapsista tulee vain vandaaleja ja kriminaaleja. Rivitalolapset ovat vähän paremmassa asemassa, mutta vain vähän. Tämä ajatusmalli istuu älyttömän syvällä, ja olenkin koko ajan ollut alitajuisesti sitä mieltä, että tämä meidän elomme mukavansorttisessa lähiössä on välivaihe, ja tietysti suuntaamme omakotitalon rauhaan heti, kun mahdollista. Omat sisaruksenikin perheineen ovat ostaneet omakotitalot kun perheenperustamisen aika tuli. Tietysti! Lapsi ei kuulu kerrostaloon!
Mainitsemassani jutussa todettiin, että lähiössä (tai kaupungissa) on aina kavereita: jollei omasta talosta löydy, on viereisissä taloissa; on urheilukenttiä, asukaspuistoja, leikkipuistoja, kerhoja... Mahdollisuuksia leikkikavereihin on pilvin pimein, aina löytyy populaa pallopeleihin ja hippaleikkeihin.
Omassa lapsuudessani kaverit olivat koulussa, eikä taajaman ulkopuolella sijaitsevalla harvaan asutulla okt-alueella ollut samanikäisiä lapsia. Jos halusit leikkiä jonkun kanssa, piti pyytää äitiä tai isää ajamaan sinut kaverin luokse, parhaimmillaan toistakymmentä kilometriä. En haluaisi sitä omalle lapselleni.
Tekee ihan pirun tiukkaa myöntää itselleen, ettei lapsen tarvitse kasvaa naapureiden näkymättömissä, omakotitalon rauhassa, ja että kaupungissa - kerrostalossa! - voi kasvaa ihan terveitä ja hyvinvoivia lapsia (ja miksei kasvaisi, niinhän tähänkin asti on kasvanut). Ettei tarvitse hampaat irvessä tavoitella sitä unelmien omakotitaloa ja ottaa 400 000€ lainaa sitä varten. Ehkä kyseessä on jonkinsorttinen alitajuntainen alemmuuskompleksi epäonnistumisesta, jos kasvatan lapseni kerrostalossa omakotitalon sijaan. Idioottimaista!
Toki on rehellisyyden nimissä myönnettävä, ettei suunnitelmissamme ole jäädä kerrostaloasukkaiksi (oman pihan kaipuu on sen verran suuri), vaikka käytännön syistä tulemme lähiössä varmasti elelemäänkin. Koen kuitenkin valaistumiseni henkilökohtaisena voittona, selätyksenä omista tyhjänpäiväisistä ennakkoluuloistani ja vanhempieni minulle syöttämästä arvomaailmasta.
19.7.2008
Lenkillä
Lenkillä isi hölkkäsi, äiti kuvasi, lapsi viipotti ja koirat kävivät mutaojassa uimassa... :D
13.7.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
